Wibran mieleen tulivat omenat, jotka Mravucsánin rouva aamulla oli pistänyt hänen taskuunsa.
— Halloo! Tarkatkaa! Heitän täältä parisen omenaa, kunnes keksin jonkun muun keinon.
Hän otti esiin omenat ja heitti ne toisensa perään halkeamaan. Yhtäkkiä hän kuitenkin säpsähti. Voi, siinähän meni Veronkankin omena. Entä jos vielä suuttuu.
— Joko löysitte?
— Jo. Kiitoksia.
— Älkää sentään syökö sitä punaista, sillä se ei ole minun.
— En syö.
— Te olette nähtävästi sivistynyt ihminen?
— Olen Glogovan kirkkoherra.
Äimistyneenä peräytyi Wibra muutaman askeleen. Herra Jumala; Glogovan kirkkoherra! Eipä oltu vielä kummempaa kuultu.