— Kohta tulen teitä auttamaan, herra pastori; odottakaahan hetkinen.
Hän juoksi oikopäätä ajopelien luo, jotka seisoivat alallaan siellä solassa, jyrkät, paljaat kallioseinät kummallakin puolen. Seutu näytti täältä kahtia halkaistun valmunnupin sisäpuolen kaltaiselta. Hänen ei tarvinnut mennä edes perille asti, vaan jo etäämpää hän huusi kuskille:
— Riisu joutuin ohjat valjaista ja tuo tänne; hevoset saat sitoa johonkin kiinni.
János totteli, mutta kovasti muristen ja korvallistaan kynsien. Hän ei mitenkään osannut arvata, mitä oli tapahtunut ja mihin näitä vehkeitä tarvittaisiin. Hän oli tosin kuullut joskus kehruutalkoissa sadun, miten kerran muuan jättiläinen oli valjastanut karhun rattaittensa eteen metsässä. Semmoiseenko nyt ehkä näitä ohjia tarvitaan?
Samapa se. Tarvittiin mihin tarvittiin. Hän heitti ne olalleen ja läksi astumaan isäntänsä perässä halkeamalle. Siellä sidottiin ohjat etupäästä yhteen ja laskettiin ne kuiluun.
— Tarttukaa nyt näihin, kirkkoherra, niin me kahden hilaamme teidät ylös!
Pappi teki kuten käskettiin; ponnistaen viimeiset voimansa hän tarttui ohjiin ja vaikka kuilun jyrkkä seinämä nytkin vieri hänen jalkojensa alta, pääsi hän kuitenkin onnellisesti maan pinnalle.
Mutta minkä näköisenä! Yltänsä pölyn ja lian peittämänä, kasvot öisestä valvonnasta raukeat ja mies muutenkin lopen uupunut ja nälissään. Tuskin oli hän enää ihmisen näköinen. Me — nimittäin minä ja lukijani, — jotka viimeksi näimme hänet nuorena miehenä, saisimme turhaan odottaa nyt näkevämme silloisia kauniita, miehekkäitä kasvoja, sillä hän oli nyt parrakas ukko ja hänen tummanruskeisiin hiuksiinsa oli ilmestynyt valkeita haivenia. Vasta lähemmin tarkatessa voi huomata vanhoja tuttuja piirteitä. Yksi piirre oli sentään entisellään, nimittäin hyväntahtoisuus ja lempeys, joka ikäänkuin sädehti noista kapeista ja totisista papillisista kasvoista. Hän hämmästyi nähdessään nuoren hienosti puetun herrasmiehen edessään. Sehän oli todellinen ihme täällä Glogovan metsänlaidassa.
Ah, miten voinkaan teitä kiittää hyväntahtoisuudestanne! — hän huudahti hartaudella, jossa oli jonkunverran saarnatuolin tuntua.
Hän astui nyt muutaman askeleen ojaa kohden siinä peseytyäkseen, mutta jalat horjuivat; hän tunsi kovia tuskia vyötäisissään.