— Varmaan oli se Kaitselmuksen työtä. Akseli katkesi minulta tiellä; muutenhan en olisi tänne joutunutkaan.
Heltyen nosti pappi silmänsä taivasta kohden.
— Vaikka eläisin sata vuotta, en unhottaisi teidän hyväsydämmisyyttänne rukoillessani puolestanne. Mutta voi minua kiittämätöntä; enhän ole vielä kysynyt nimeännekään.
— Wibra György.
— Beszterczen kuuluisa asianajajako? Herranen aika, vielä noin nuori! Iloitsen saadessani antaa kättä kunnon miehelle, jota koko Beszterczen kaupunki kehuu, mutta monin verroin enemmän iloitsisin, jos nyt teidän etevän miehen sijassa olisi tässä edessäni pelastajanani joku köyhä vaeltava ylioppilas, jota voisin soveliaasti palkita. Miten voinkaan teille osoittaa kiitollisuuttani? Ettehän te minulta mitään ottaisi…
Wibran huulilla väikkyi viekas hymy.
— Vielä kysytte! Ettekö tiedä että asianajajat ovat sangen ahneita?
— Ah! — puhukaa, puhukaa! — Pappi vilkaisi epäröiden ja epäilevästi vieraan silmiin. — Todellakin? Ettehän vain laske leikkiä?
Asianajaja ei heti vastannut. Ääneti astuivat he muutaman askeleen kummulle erästä salaman halkasemaa villiä päärynäpuuta kohden, samalla ajopeliä läheten.
— Niin, — hän vastasi hiljaa, miltei vapisevin äänin, — ottaisin teiltä kernaasti jotain.