— Herra Jumala, minun Veronkani!
Asianajaja hymyili hiljaa, painaen päänsä alas papin edessä ja kätensä rukoilevasti yhteen liittäen.
— Taikkapa teidän Veronkanne, — oikaisi pastori lempeällä äänellä; — jos vain niin tahdotte.
Nyt tunsi Veronkakin jo veljensä, hyppäsi alas vaunuista ja juoksi nopeasti hänen luokseen, iloisesti huudahtaen:
— Täällä ollaan. Ei hätää mitään. Voi, miten lienetkin ollut huolissasi. Mutta ajopelimme särkyivät. Voi, kunpa olisit nähnyt meidän hevosiamme. Ja mitä kaikkea onkaan tapahtunut! Toinpa myös madame Krisbayn.
Pastori syleili siskoaan. Oli muuten iloissaan, kun tämä ei vielä tietänyt mitään hänen kohtalostaan. — Kunnon mies tämä Wibra, kun ei ruvennut lasta säikäyttämään.
— Hyvä, hyvä sydänkäpyseni; kerrot sitte toiste kaikki järjestään.
Mutta Veronka tahtoi kertoa kaikki yhtä haavaa, vaunujen särkymisen Bábaszékissa, Mravucsánin illalliset — niin, Mravucsán setä lähetti terveisiä, — kotimatkan seikkailut, korvarenkaan katoamisen ja löytymisen…
Kirkkoherra, joka vähitellen alkoi käsittää asian laidan, keskeytti leikkisästi:
— Mutta oletko sinä antanut kunnialliselle löytäjälle mitään palkintoa?