Vaikka odelma ei vielä ollut edes kahden sormen mittainen, vasta parisen viikkoa sitten oli heinähaasiat pois korjattu, — komensi Gongoly -isäntä sinne niittomiehiä, ja todellakin kilahti muutamaan viikatteeseen sieltä uusi kultasormus joka jo seuraavana päivänä kiilsi Veronkan sormessa. Tuosta niin kohteliaan Gongolyn niitystä on siitä lähtien säilynyt se merkillinen tarina, että sitä on niitetty kolmasti vuodessa, ja sitä jokainen glogovalainen kehuen mainitsee aina, kun vieraat paikkakunnasta halveksivasti puhuvat.
Mitä on minun tähän enää lisättävä? Paljohan on niitä asioita vielä kynäni eteen patoutunut. Ikuisia salaisuuksiakin. Gregorics Pálin omaisuudesta ei esimerkiksi tähän päivään ole saatu pienintäkään vihiä. Oliko tuo luuloteltu pankkiosoitus todella vanhuksen sateenvarjon varressa vai ei, sitä ei tiedä kukaan, ei pikku Matykokaan, vaikka hän joi veden, johon sen kolme kekälettä oli upotettu. Niin kallista juomaa eivät ole juoneet keisaritkaan kuin Matyko, — jos asiassa todella oli perää.
Legenda pyhän Pietarin sateenvarjosta Glogovassa elää vielä tänä päivänäkin niillä seuduilla. Sztolarik kyllä kertoili kaikkialla että vanha juutalainen Münz oli kristikansalle lahjoittanut tuon arvokkaan pyhäinjäännöksen, joten alaston totuus ilmi tuli, mutta usko on väkevämpi totuuttakin ja polki sen vähitellen kokonaan jalkoihinsa. Enkä minä suinkaan mene sitä sieltä ylösnostamaan, pyydänpä anteeksi tähänastisiakin tarinoimisiani. Epäilemättä piili asiassa jotain salaperäistä. Tuo pyhä sateenvarjo toi ylen suurta siunausta ja onnea kaikille, Gyurillekin, joka senkautta löysi maailman suloisimman puolison, mikä sitte tapahtui kolmantena sunnuntaina tässä kerrottujen tapausten jälkeen.
Glogovassa ei vielä oltu sellaisia vihkiäisiä nähty. Veronka oli saanut päähänsä, että on kutsuttava kaikki ne vieraat, jotka olivat Mravucsánin illallisissa, kun näet olivat saapuvilla silloin, kun he ensin toisiinsa tutustuivat, tulkoot nyt häihinkin. Paljo oli myös vieraita Beszterczestä, muiden muassa sulhasen äitikin mustassa puvussaan, pormestari, vara-ispaani ja herra tiesi, keitä kaikkia. Kopanyiczasta tulivat Urszinyit, Lehotasta tilanhoitajan neidet, yllä ruusunpunaset laskotetut hameet, Bábaszékistä rouva Münz, niin suuret renkaat korvissa kuin nyrkkini. Niin monta ja monenlaista ajopeliä oli silloin kertynyt Glogovaan, jotta kelpasi ihastella viikon päivät jo niiden valjaitakin.
Jumalanpalveluksen loputtua suntio hartaasti työnteli maalaisia kirkosta ulos, mutta kirkkoherra jäi sinne sisään. Kaiketi hääsaattuetta odottamaan.
— Sus Maria, niin paljon herrasväkeä — ja niin paljon kangasta heidän yllään! Astuivat kirkkoon kaksittain, nainen ja mies, neiti ja nuori herra. Ensin morsian, päässä valkoinen huntu ja valkoinen puku yllä. Voi, kuinka oli kaunis, — vahinko että hänkin joskus vanhenee. Eipä ollut huonompi sulhanenkaan, kelpaisi sitä katsella. Aivan oli samallaisessa puvussa kuin kuvissa itse kuningas. Samettitupsuinen, kultakahvainen miekka juhlallisesti temppelin kivilattiaa vasten kalisi. Mieltä ylentävää oli häntä katsella. Saattue asettui puoliympyrään alttarin ääreen, kullakin naisella oli kukkavihko kädessä ja hiuksiin oli valettu kalliita hajuvesiä. Koko kirkko niistä lemusi kuin apteekki. Ilma oli koleahko. Tilanhoitajan kivuliaat neidet värisivät ohuissa pukimissaan, mutta muuten sujui kaikki kauniisti… ihmeen kauniisti.
Sulhanen antoi vastauksensa kuuluvasti, jotta kirkon holvit kaikuivat, morsian sensijaan hiljaa ja vienosti, kuin olisi hyttynen veisannut. Toimituksen lopulla rukka heltyi ihan itkuun. Alkoi etsiä nenäliinaansa kalliin pukunsa taskusta. Mutta eihän siinä ollut taskua! Kun morsian ei lopultakaan sitä löytänyt, ojensi hänelle omansa muuan nuori rouva, joka seisoi hänen takanaan ja hoki tuon tuostakin takapuolella seisovalle miehelleen:
— Napita takkisi, Wladin!