Kellonsoittaja pistäysi, viinaryyppyä palkinnokseen toivoen, kanttorissakin:
— Nyt, herra kanttori, — hän virkkoi, — nyt pankaa kaikki taitonne liikkeelle. Meillä on lihava vainaja. Pitää olla koreat virret.
Kolmantena päivänä olivat sitten hautajaiset. Moniin aikoihin ei ollut niin komeita Glogovassa nähty. Gongoly nouti Lehotankin papin saattamaan, arkku tuotiin Beszterczestä, risti vietiin ensin Kopanyiczaan, puusepän maalattavaksi mustan väriseksi ja että tämä valkoisilla kirjaimilla siihen piirtäisi vainajan nimen ja hukkumispäivän. Kansaa oli saapunut äärettömän paljon, vaikka ilma ei suinkaan ollut kaunis, sillä pastorin lähtiessä täysissä juhlatamineissaan kuoripoikain kanssa surutaloon nousi jälleen yhtäkkiä kova ukkossade, jotta hänen täytyi kiireesti lähettää Kvapka takaisin.
— Menkää joutuun noutamaan sateenvarjo; se on siellä kaapin kupeella.
Kvapka katsoi kummastellen pastoriin. Hän ei näet tiennyt mitä sateenvarjo onkaan.
— No menkää, — toisti pappi hoputtaen, — tuo iso pyöreä, kankainen, joka tavattiin pikku siskoni korin päällä.
— Jo ymmärrän.
Pastori vetäytyi sateensuojaa odottaessaan Majgo Peterin eteiseen, mutta hänen ei tarvinnut kauan vartoa varjoa, jonka pastori kaikkien suureksi kummaksi yhdellä ainoalla kädenliikkeellä työnsi selkoselälleen, jotta se ihan näytti siltä, kuin olisi tuhansia yölepakon siipiä siihen yhteen ommeltu. Sitten tarttui hän varteen ja nosti sen päänsä päälle, lähtien verkalleen ja arvokkaasti astumaan, vähääkään kastumatta. Vaikka sade vinhasti pieksi tuon kummallisen kapineen pintaa, ei se kumminkaan päässyt pastorin ruumiiseen asti; valui vaan sen kuvetta myöten koreasti maahan.
Haudalla kaikki vain sateenvarjoa ihmeissään katselivat. Sekä naiset että miehetkin siitä keskenään kuiskailivat.
Tuon on pyhä Pietari tuonut! Ainoastaan kanttorin kauniit värssyt vetivät hetkeksi yleisön huomiota puoleensa, kuuluipa joukosta jo nyyhkytystäkin, kun hän mitä hartaimmin vainajan nimissä jäähyväissanoja veisasi: