Mikszáth Kálmán (lue Miksaat Kaalmaan, ensin suku-, sitte ristimänäni, kuten unkarilaisilla aina on tapana, ja sanakorko aina ensitavulla) on suomalaiselle yleisölle vielä jokseenkin tuntematon kirjailija. Hänen kansalaisensa unkarilaiset asettavat hänet kuitenkin etevimpiensä Petőfin ja Jókain rinnalle, jopa suorastaan viimemainitun seuraajaksi. Onpa hän eräässä suhteessa kansansa kirjailijoista etevinkin, hän on näet heidän suurin humoristinsa. Suorasukaisen, joskin vilkkaan unkarilaisen leikillisyys aivan tuoreena ja luonnonomaisena pulppuaa Mikszáthin kertomuksista ja varsinkin kansanelämän kuvauksista, luoden näihin eloisuutta ja pirteyttä. — Esitän tässä lyhyin piirtein hänen elämäntarinansa ja kirjallisen tuotantonsa.
Mikszáth K. syntyi tammikuun 16:na 1847 Kürtabonyin kylässä — joka kuuluisan kirjailijan muistoksi on vastikään ottanut nimekseen Mikszathjalya (M:in kylä) — Nogradin komitaatissa eli piirikunnassa Pohjois-Unkarissa, Budapestista miltei suoraan pohjoista kohti. Hänen isänsä oli aitounkarilaista maalaisaatelia, samoin kuin äitikin, maanviljelijä sanotussa kylässä, missä hän sai lapsena jotakuinkin vapaasti leikkiä ja juoksennella kylän maalaisten kanssa. Ollen tunnustukseltaan luterilaisia panivat vanhemmat poikasen protestanttiseen kimnaasiin, mistä hän 1866 tuli ylioppilaaksi. Koulussa hän ei suinkaan ollut etevä eikä ahkera. Kotikylän muistot, lapsenhoitajan tarinat ja kummitusjutut — kotitalo kun vielä sijaitsi vastapäätä hautuumaata — sensijaan hänen päässään pyörivät samoin kuin kansan sadut ja kaskutkin. Matematiikka ja saksankieli varsinkin olivat vaikeita oppiaineita. Myöhemmin hän usein kertoi leikillään ettei hän matematiikan opetuksesta mitään muuta enää muistanut, kuin mitä hänen opettajansa tätä ainettaan ylistellessään oli tuontuostakin lausunut: "Mitä kieltä tulevassa elämässä puhutaan, emme tiedä, mutta kaksi kertaa kaksi on sielläkin neljä ja tulee niin olemaan ijankaikkisesta ijankaikkiseen." — Pojan saadessa huonoja arvosanoja saksankielessä isäukko kerran hänelle virkkoi: "Jos saat ajetuksi maasta kaikki saksalaiset tiehensä, saat olla lukematta heidän kieltään, mutta muuten saat keppiä." Koulussa Kálmán sensijaan jo esiintyi runoilijana, saaden sekä tovereiltaan että opettajiltaankin osakseen paljon tunnustusta, jopa pieniä palkintojakin. Ylioppilaaksi tultuaan hän luki lakitiedettä Budapestin yliopistossa, aina lomassa myöskin runoillen. Näitä hänen kynänsä tuotteita ilmestyi useita eräässä Igazmondó (Totuuden ystävä) nimisessä kansanlehdessä v:na 1869—72. Tutkinnot suoritettuaan hän pääsi "ylimääräiseksi" piirinsä lääninhallitukseen Balassa-Gyarmathiin. Siinä toimessa hän ei kuitenkaan oikein menestynyt, hänen esimiehensä kun väittivät ettei hänellä ole "stiiliä", lahjaa oikein sommitella juristikielellä asiakirjoja. Sensijaan hän oli hauska seuramies, tervetullut kaikkiin piireihin leikinlaskunsa ja henkevän tarinoimiskykynsä vuoksi. Kun hän huomasi, ettei hänellä ollut kuivalla virkauralla menestystä, rupesi hän ennen pitkää vapaaksi asianajajaksi, joutuen silloin perunkirjoitus-, ulosotto- y.m. toimissa paljon tekemisiin yleisön kanssa. Tähän aikaan ilmestyi painosta hänen ensimäinen novellinsa runoilemisen oli hän nyt ainiaaksi heittänyt — "Sielun myrkyttäjä" äskenmainitussa lehdessä. Pian väsyi hän asianajotoimeenkin; mieli paloi sinne, missä hän sitte parhaan menestyksensä oli saavuttava. Tukku käsikirjoituksia laukussaan hän lähti pääkaupunkiin saadakseen siellä jotain kirjallista tointa Täällä hän pääsikin "Unkarin kansanlehden" päätoimittajaksi, missä toimessa hän oli parisen vuotta. Nyt hän v. 1874 julkaisi painosta ensimäisen teoksensa "Kertoelmia", jotka eivät kuitenkaan vielä erikoista huomiota herättäneet, samalla kirjoitellen milloin mitäkin myös muihin pääkaupungin lehtiin. Mutta palkkiot olivat pienet ja toimeentulo niukka, jonka tähden M. otti (1878) mielihyvällä vastaan ehdotuksen lähteä Szegeiin sikäläisen Szegedi Napló (Sz:n Päivälehti) nimisen sanomalehden toimittajaksi. Täälläkin hänelle pian avautuivat kaupungin paraimmat seurapiirit. Täällä ilmestyi myöskin hänen sitte niin suurta suosiota saavuttanut novellikokoelmansa "Slovakkikansalalset" (1881). Saatuaan sen korehtuurin luetuksi hän meni Mehadiaan kylpemään, missä ei kahteen kuukauteen ottanut sanomalehteä käsiinsä. Tultuaan sieltä takaisin hän ihmeekseen huomasi, että arvostelu oli tuon kirjan johdosta tehnyt hänestä yhtäkkiä kuuluisan miehen.
Pääkaupunki alkoi nyt vetää häntä entistä enemmän puoleensa. V. 1881 hän tuli siellä etevän valtiollisen lehden "Pesti hírlapin" (Pestin sanomat) toimitukseen Jókain rinnalle ja sitte tämän jälkeen sen kuuluisimmaksi kynämieheksi. Salanimellä Scarron hän kirjoitti siihen useita vuosia pirteitä "lehterikirjeitä" eduskunnasta, joita yleisön suuresti suosimia kirjoitelmia sitte v. 1892 ilmestyi painosta paksu nide. Silloinen pääministeri, kreivi Tisza, joka oli Miksáthiin suuresti ihastunut, kysäsi tavattuaan hänet eräänä päivänä parlamenttitalon — eli kuten unkarilaiset sanovat: maatalon — eteisessä, mikä olisi hänen hartain toivomuksensa. "Naula takilleni tässä talossa", kuului leikillinen vastaus. Kreivi ymmärsi oitis Mikszáthin haluavan edustajapaikkaa ja nyt hänet asetettiin erääseen piiriin ehdokkaaksi ja hänestä tuli kun tulikin edusmies v. 1887, mikä luottamustoimi hänellä oli sitte jatkuvasti, uudistuneiden vaalien johdosta kuolemaansa asti. V. 1886 hän luopui "Pesti hírlapin" toimituksesta, ruveten nyt yksinomaan kirjailijaksi. Politiikka häntä ensimältä suuresti viehätti, mutta myöhemmin hän joskus toivoi, ettei olisi tullut tuota noitaa ja sen keittiötä milloinkaan tuntemaan. Kumminkin hän sen ohessa arveli eduskuntatalon hyvin kelpaavan unkarilaisen kirjailijan kolmanneksitoista opistoksi, siellä kun tulee tuntemaan koko maan tarpeet, pyyteet ja intohimotkin. Tämä aika oli hänen henkisesti hedelmällisimpänsä. Romaani ja novellikokoelma toisensa perästä ilmestyi painosta hänen kansansa suureksi ihastukseksi. Elämänsä loppuvuosina oli hän vielä Unkarin etevimmän kuvallisen viikkolehden Vasárnapi Ujságin (Sunnuntailehti) kirjallisena toimittajana, edusmiehen Hojtsy Pálin ollessa, kuten vielä nytkin, vastaavana. Moni Mikszáthin kertoelma onkin ensin tässä lehdessä ilmestynyt.
Unkarin kansa toivoi tästä lempikirjailijastaan vielä paljon, kun sen yllätti keväällä 1910 sanoma hänen verrattain äkillisestä kuolemastaan — keuhkotulehdukseen. Hänen aikaisemmin lausumansa toivomus saada pysyä valjaissa, kirjallisessa työssä viime hetkeen asti, oli kuitenkin toteutunut. Häntä jäi kaipaamaan hänen perheensä — ja koko Unkarin kansa. Eräs hänen elämäkertansa kirjoittaja on lausunut että miten kirjallinen maku ja sen suunnat muuttunevatkin, tietää Mikszáthin runous ikuista kevättä, jonka hedelmät eivät menetä viehätystään ainakaan niinkauan, kuin yksikin unkarinkieltä osaava lukija maailmassa löytyy.
Mikszáthin kirjallisesta tuotannosta on ensiksikin huomattava hänen edellämainitut ensimäiset novellikokoelmansa v:lta 1881 "Slovakkikansalaiset" ja "Kunnon palatsit", lyhyitä pirteitä kuvauksia Pohjois-Unkarin kansanelämästä, jotka hänen maineensa perustivat ja joista on tullut hänen maamiestensä lempinovelleja. Näitä seurasi "Pikk-aatelia ja kansaa", kolmisenkymmentä kuvausta sikäläisistä kotoisista oloista (1884). Hänen ensimäinen romaaninsa "Hyvin arvoisaa herrasväkeä", koomillinen kuvaus talonpoikaistuneesta maalaisaatelista, ilmestyi samana vuonna. Sitä seurasi neljä novellia nimellä "Kunnioitettava komitaatti" (1885), mutta seuraava vuosi oli sentään runsassatoisin: neljä nidosta perätysten. Näistä on pitempi novelli "Lohinan ruoho" hänen paraimpiansa, sitä seurasi kokoelma "Herroja ja talonpoikia", "Kaksi kerjäläisylioppilasta", kertomus nuorisolle Rákóczin ajoilta, sekä lahterikuvauksia "Eduskunnasta". Muutamia vuosia levähdettyään Mikszáth taas julkaisi (1889) historiallisen kertomuksen "Puhuva puku" turkkilaisvalloituksen ajoilta, kuvauksia nuorisosta nimellä "Kevätsilmukoita", "Vainuja vehnässä", "Kyyhkynen häkissä" (1893), "Höytyä" (1893), "Myytävä maatila" (1894), "Pyhän Pietarin sateenvarjo" (1895), "Beszterczen piiritys" (1895), "Lublon aave" (1896), "Kavaljeereja" (1897), Mm satiirisin kuvaus eräänlaisista herrasmiehistä, laaja romaani "Uusi Zrinyias" (1898) sekä seuraavat novellikokoelmat: "Szelistyen rouvat" (1901), "Musta kukko" (1901), "Vanhat rattaat, huonot valjaat" (1901). Syvällisempi, melkein alakuloinen, vaikka samalla entisen veitikkamainen tunnelma vallitsee hänen kahdessa seuraavassa kertomuskokoelmassaan, kuten näiden nimetkin osoittavat: "Yölampun sammuessa" ja "Illalla kiiltomatokin kiiltää", kumpikin v:lta 1906. Kypsyneenä humoristina hän v. 1903 kirjoitti romaaninsa "Akii-Miklós, keis.-kun. hovinarri", Kuvaus Itävallan keisarin Frans I:en ajalta, sekä laajahkon novellin "Vanha konna" (1906), missä hän nähtävästi säälien kuvaa Unkarin vanhan aateliston aineellista rappeutumista. Mikszáthin viimeiset teokset — niin mielellään kun hän muuten novellin alalla liikkuikin — olivat laajahkoja romaaneja: "Nuoren Nosztyn suhde Tóth Mariaan" (1908) ja "Omituinen naimakauppa" (1909). Kun tähän vielä lisäämme hänen mainion elämäkerrallisen teoksensa "Mauri Jókain elämä, ja aikakausi" (1907), olemme hänen parhaimmat luomansa luetelleet.
Suomenkieleen ei näistä ole ennemmin käännetty muita kuin novellikokoelma "Kunnon palatseja" (nimellä "Kunnon kansalaisia", Porissa 1888, eikä liene enää sekään kirjakaupoissa saatavana), sekä slovakkikertomukset, nimellä "Tarinoita" (Porvoossa Werner Söderström 1891). — Se kertomus, "Pyhän Pietarin sateenvarjo", joka nyt tässä suomalaiselle yleisölle tarjotaan, on Mikszáthin onnistuneimpia, sangen suosittu Unkarissa, jopa ulkomaillakin. Sitä nimenomaan suositteli suomennettavaksi tunnettu Suomi-ystävä prof. Julius Zolnai viime kesänä täällä käydessään. Tämän suomentaja silloin rohkeni hänelle huomauttaa että useilla kirjan henkilöillä ja paikoilla on slovakinkieliset nimet, joita meikäläinen yleisö helposti luulee unkarinkielisiksi, kuten Glogova, Klincsok, Mra vuscán j.n.e. — yleensä kaikki kahdella konsonantilla alkavat nimet, jommoisia unkarinkielessä ei ole koskaan — ja senvuoksi jonkunverran lukijaa eksyttävät. Tähän hän selitykseksi vastasi, etteivät he siellä ole tulleet tuota seikkaa ajatelleeksikaan, syystä, että olot Pohjois-Unkarissa ovat ihan sellaiset jommoisiksi Mikszáth niitä tässä kirjassaan kuvailee, siellä kun varsinkin Karpaattien vuoristossa asuu ammoisista ajoista myös slaavilaista kansanainesta, n.s. slovakkeja. Mutta — hän lisäsi — kaikki kirjan henkilöt ovat hyviä unkarilaisia, he ajattelevat, tuntevat ja toimivat kuten unkarilaiset konsaan. Aito unkarilaista on Mikszáthin runous yleensäkin, ja eritoten on sitä "Pyhän Pietarin sateenvarjo".
Suomentaja.