Sehän on ennen kuulumatonta hävyttömyyttä että mokomakin Gregorics kehtaa mennä edelle yli-ispaanin, paroni Radvánszkyn. Tämä oli antanut lipusta kymmenen florinia, ja Gregorics menee työntämään kaksikymmentä. Sehän on suorastaan uhmailua! Hän, viinikauppiaan poika! Herra Jumala, kyllä on aikoihin eletty! Kirppukin nyt jo kovemmin äyskii kuin jalopeura. On aikoihin eletty! Kyllä on kummallisiin aikoihin eletty!

Yritti Gregorics parka mitä tahansa, kohtasi häntä aina kova onni. Jos hän joutuessaan jonkun kanssa riitaan, ei antanut perään, sanottiin häntä riitapukariksi; jos hän taasen antoi perään, sai hän kantaa raukan nimen.

Lainopin tutkinnon suoritettuaan hän ei aluksi ryhtynyt mihinkään toimeen, matkustihan vaan joskus maatilalleen, joka sijaitsi peninkulman päässä kaupungista ja jonka hän oli äidiltään perinyt, sekä myös joskus muutamaksi päiväksi Wieniin, jossa hänellä oli kivitalo, äidin perintöä sekin. Muutapa tointa hänellä ei ollutkaan, ja sentähden ahkerat kaupunkilaiset häntä sydämensä pohjasta halveksivat.

— Gregorics Pál — niin he sanoivat, — on oikea maanpainajainen. Ei pane viikkokausiin rikkaa ristiin. Mitä tekee maailmassa mokomakin vetelys?

Tämäkin puhe joutui Gregorics Pálin korville ja hän oivalsi, että ihmiset ovat oikeassa, ettei saa elämätänsä jouten kuluttaa. Onhan asia oikeastaan niin, että jokaisen ihmisen tulee työllä leipänsä ansaita.

Gregorics Pál tarjoutui siis hänkin käyttämään taitoansa joko kaupungin tai maakunnan palvelukseen.

No, se vielä puuttui. Sadat kielet heti vastustamaan tätä aijetta.
Mitä? Gregorics Palko pyrkii virkoihin? Täällä meillä? Kun ei edes
häpeä! Ottamaan leivän köyhän suusta, vaikka itse elää ylellisyydessä.
Jättäköön toki täkäläiset virat niille, jotka niitä tarvitsevat.

Gregorics Pál oivalsi tämänkin olevan totta ja jätti virkojen hakemiset ja yleiset asiat sikseen, vetäytyipä erilleen toisten miesten seuroistakin, päättäen mennä naimaan ja ruveta perheelliseksi. Olihan sekin kunnioitusta ansaitseva tehtävä.

Hän alkoi nyt käydä perheissä, missä oli kauniita tyttäriä, ja otettiinkin hänet näissä mielellään edullisena kosijana vastaan. Mutta hänen juonittelevat velipuolensa, jotka yhä toivoivat tämän hintelän, aina yskivän miehen pian kuolevan, turmelivat ennen kuulumattomalla viekkaudella ja oveluudella kaikki hänen suunnitelmansa, — siitähän kelpaisi kirjoittaa kokonaan eri kertomus, — joten Gregorics Pál sai peräkanaa niin monet rukkaset, että hän tuli siinä suhteessa ihan kuuluisaksi siinä osassa maata. Myöhemmin olisi kyllä löytynyt neitoja, joita neitsyys oli alkanut liiaksi painaa — ikää karttuessa alkaa painaa sekin kunnia — mutta heitä taas pidätti häpeä. Eikä syyttäkään. Mennä miehelle, joka oli niin monen tytön hylkimä. Kukapa rukkaskuninkaan kuningattareksi? Ei kukaan… Uudenvuoden aattona sulatettiin ja upotettiin paljo tinaa taloissa Garamjoen varrella, mutta ainoatakaan kertaa ei ilmestynyt Gregorics Pálin haahmoa esiin. Yksi sana yhtä hyvä kuin sata, — Gregorics Pál ei kelvannut haaveileville neitosille. Lemmenrunoutta he haluavat eivätkä rahaa. Joku vanhapiika vielä tosin voisi ottaa vastaan hänen sormuksensa, jos niiksi tulisi…

Mutta nuorista neitosista ei riitä yksi askel vanhoihinpiikoihin: tarvitaan kaksi. Siinä välillä ovat näet nuoret lesket. Vanhatpiiat tulevat viimeiseksi.