Niin tuli Gregoricsista vakoilija. Hän pukeutui kulkuriksi, jommoisia rappiolle joutuneita olioita siihen aikaan oli paljo, ja kulki leiristä leiriin, tehden Unkarin sotajoukolle hyödyllisiä palveluksia. Vielä nytkin vanhat soturit muistelevat punaista sateenvarjoa kantavaa miekkosta, joka ovelasti osasi pujahtaa läpi vihollisrivin niin tuhman tolvanan näköisenä, kuin ei mies olisi osannut kymmeneen asti lukea. Ihmiset kyllä huomasivat hänen kapeat haukankasvonsa, ylöskäärityt housunlahkeet, vanhan, nukkavierun ja rypistyneen hatun sekä punaisen, käyrävartisen sateenvarjon hänen kainalossaan. Joka hänet kerran oli nähnyt, ei helposti häntä unohtanut. Ja ainakin kerran oli hänet nähnyt jokainen, sillä hän oli aina liikkeellä kuten Jerusalemin suutari. Kukaan ei aavistanut, millä asioilla mies liikkui. Vain kenraali Dembinszky sen mahtoi tietää, koskapa kerran virkkoi: "Tuo punaista sateenvarjoa kantava pikku mies on oikea paholainen, kuuluu vain hyvien paholaisten sukuun".
Kun sodan myrskyiset ajat vaihtuivat haudan rauhaan, palasi hän jälleen Beszterczeen. Hänestä oli tullut täydellinen ihmisvihaaja. Suuresta vanhasta kivitalostaan hän ei enää liikkunut minnekään. Ei ajatellut enää seuraelämää, saati naimista. Hänelle kävi kuten vanhoillepojille yleensä, hän rakastui kyökkipiikaansa. Elämä yhä yksinkertaisemmaksi, asiat yhä yksinkertaisimmiksi. Se on kehitystä, viisautta. Se oli jo hänenkin käsityksensä. Yksi nainen tarvitaan palvelukseen, toinen rakkauteen. Siis kaikkiaan kaksi naista. Mutta eiköhän yksikin riittäisi näihin kahteen tarkoitukseen?
Wibra Anna oli kookas, oikein "nelitahkoinen" nainen, kotoisin jostain Karpaattien vuoristosta, missä miehen mitta oikeastaan alkaa sylestä ylöspäin, kuten heidän metsiensä honkienkin. Mutta muodoltaan oli hän aika sievä, ja lisäksi hän iltasin astioita pestessään niin koreasti lauleli:
Tukkipoika lautallansa, poltteleepi piippuansa.
Hänellä oli niin vieno, korvia hivelevä ääni, että hänen isäntänsä kutsui hänet kerran kamariinsa, käskien istumaan pehmoseen, nahkalla päällystettyyn nojatuoliin. Anna ei ollut vielä eläissään semmoisessa istunut.
— Minä pidän laulustasi, Anna. Sinulla on kaunis ääni. Laula täällä sisässä, niin kuulen paremmin.
Anna alottikin erästä surunvoittoista slovakkisäveltä, sotilaspojan laulua, missä tämä lemmitylleen valittaa kohtaloaan:
Tiedätkö kulta, missä mä makaan?
Kylmällä paadella viitallain,
Siinä mä makaan,
Vuoteeni on se. Entäpä ruoka?
Hevosen luuta, Ei mitään muuta.
Kuulit jo kulta, näin elän vain.
Gregorics Pál ihan heltyi laulusta, huudahti kolmeen kertaan:
— Mikä kurkku? Mikä ihmeellinen kurkku sinulla onkaan, Anna!