— Hän on minun poikani. Kuulkaa, hän on minun poikani. Saatte leipäkorillisen kultaa, jos pelastatte hänen henkensä.
Lääkäri pelasti lapsen ja sai korillisen kultaa, kuten Gregorics oli vaaran hetkellä luvannut. Tohtori ei tosin päässyt koria valitsemaan, vaan Gregorics sen vasite teetti eräällä Zólyomin slovakilla.
Lääkäri paransi pojan, mutta sai Gregoricsin sairaaksi, jättämällä hänen mieleensä pahoja epäilyksiä, hän kun oli ilmoittanut todentaneensa poikasessa myrkytysoireita.
Noita alinomaisia kalvavia epäilyjä piti vanhan Gregoricsin vielä saada. Miten olikaan sen asian laita? — Oletko poikaseni ehkä syönyt jotain myrkyllistä sientä?
Gyuri pudisti päätänsä.
— En ole, isäsetä. — Tämä oli uusi nimi. Poika oli näet ottanut käytäntöön "isä" -sanan, mutta ei heittänyt pois "setää". —
Mitä hän olisi syönyt? Äiti arveli sinne tänne. Ehkä sitä, tai sitä?
— Kenties oli etikka kelvotonta. Mitä ruokia sinä päivänä olikaan? Ei
ollut mahdotonta sekään, että kupariastia oli huonosti puhdistettu.
Gregorics pudisteli vain suruisesti päätään.
— Älä hupsi, Anna!
Gregorics ajatteli aivan toista. Hän ei epäilyjään kellekään ilmaissut; ne jäivät hänen salaisimmiksi ajatuksikseen, mutta silti ne häntä kiusasivat ja vaivasivat, vieden häneltä unen ja ruokahalun. Hän epäili veljiänsä. Se oli niiden työtä. Kurkottelivat perintöä.
Särkyneet olivat ainaiseksi hänen aikeensa ottaa Gyuri poikanen lailliseksi lapsekseen sekä antaa hänelle nimensä ja omaisuutensa.