Näin sanoen hän tarjosi paraimpia sikarejaan professorille, joka oli hyvin halukas lyömään vetoa ja tarinoimaan.
— Minulla ei vielä ole ollut niin älykästä oppilasta, uskokaa pois, herra Gregorics. Olen saanut kaiken ikäni otella paljaiden tolvanoiden kanssa. Heihin olen kaiken kykyni tärvellyt. Se on sangen surullinen asia, uskokaa pois, herra Gregorics. — Ja suuren surunsa lievitykseksi ukko otti nuuskaa. — Minun laitani on sama, herra Gregorics, kuin rahanlyöjän valtion rahapajassa. Joko olette siitä kuullut, herra Gregorics? Vai ette? Niin, eräänä päivänä katosi rahapajassa isohko kultaraha. Etsittiin, vaan ei löydetty. Siitä syntyi ankara tutkimus ja vihdoin saatiin selville, että kultaraha oli epähuomiosta joutunut kuparikolikoiden sekaan. Niin oli asia. Ymmärsittekö minua, herra Gregorics? Olen vuosikymmeniä käyttänyt neroani paljaiden tolvanoiden opettamiseen, ja nyt vihdoin viimeinkin tapaan todellisen kyvyn. Ymmärrättehän, herra Gregorics?
Gregorics Pália ei tarvinnut kannustaa; itsekin hän miltei liiaksi suosi Wibran poikaa, ja lähipitäen oikeassa olivat ne, jotka kenties toisia Gregoricsia pelotellakseen tuon tuostakin ennustelivat: "Loppujen lopuksi hän varmaan nai Anna Wibran ja ottaa poikasen omakseen". Kupeczkykin saneli: "Se siitä lopuksi tulee. Lyödäänpä vetoa".
Niin olisi käynytkin. Sitä ajatteli Gregorics Pál itsekin, ja se olisi ollut suoraan sanoen oikeinta, mutta Gregorics rakasti siksi paljon pikku Gyuria, ettei hän lopultakaan rohjennut oikein menetellä.
Asiain säännöllisen kulun katkaisi pari omituista sattumaa. Toinen oli se, että Anna Wibra kerran lankesi rappusissa, katkaisten jalkansa niin pahoin että hän siitä lähtien ontui kaiken ikänsä, ja kukapa huolisi ontuvasta emännästä taloonsa?
Toinen seikka koski vielä kipeämmästi tuon vanhan erakon mieleen. Pikku Gyuri sairastui kerran äkkiä, kasvot kävivät sinisiksi, hän sai kouristuksia ja kuumetta; luultiin hänen jo kuolevan. Gregorics ei jaksanut enää teeskennellä, vaan lankesi sairaan vuoteelle, suuteli nyyhkien hänen kasvojaan, silmiään ja kylmiä käsiään, puhutellen häntä nyt ensikerran sydämestä käyvällä äänellä:
— Mikä sinua vaivaa? Mikä on kipeä, rakas poikani?
— En tiedä, setä kulta, valitti poikanen.
Vanha Gregorics oli tällä hetkellä, harva, punanen tukka kauhusta pystyssä, todellakin omituinen. Nähdessään lapsen tuskat ja vaarallisen taudin hänenkin hinterä ruumiinsa alkoi tuntea samoja tuskia, jäsenet alkoivat väristä, sydän särkyi, ja nyt pääsi salaisuus hänen huuliltaan.
Hän tarttui tohtoria käteen: