— Ei, ei, — intti ukko, — olen siihen tottunut; se pitää olla aina käsillä, muuten rupean voimaan pahoin. Kautta kunniasanani.
Paljon puhuttiin siitäkin, minkätähden hän niin oli sateenvarjoonsa kiintynyt. Käsittämätöntä! Olisiko se jonkinlainen pyhäinjäännös? — Kertoipa joku, — muistaakseni se oli maakirjanpitäjä Pazár István, joka oli ollut maanpuolustusväessä, — että Gregorics Pál sodan aikana kuletti tuossa vanhassa sateenvarjossa tärkeitä sähkösanomia ja asiakirjoja, sen varsi kun muka oli ontto. Ja voihan se olla tottakin.
Toiset Gregoricsit, jotka perintöä odottelivat, alkoivat aavistaa pahaa nähdessään tuon poikasen talon pihassa ja tutkivat asiaa niinkauan, kunnes löysivät nimen Privoreczin katolisen seurakunnan kirkonkirjasta, — Gregorics Pálin maatila kuului näet Privoreczin pitäjään. Lapsi oli merkitty Anna Wibran aviottomaksi, nimellä György (Yrjö). Poikanen oli kaunis ja terve, vilkas ja elinvoimainen; häneen saattoi vieraskin mieltyä.
HUONOJA ENTEITÄ.
Pikku Wibra Gyuri kasvoi kauniisti; hänestä tuli vankka ja pulska nuorukainen, rintakehä suuri kuin rumpu. Gregorics Pál tuon tuostakin saneli:
— Mistä on se saanut tuon rintakehän? Mistä hiidestä on sen saanut!
Hän heikkorintainen ihasteli enimmän tuota rintakehää; Gyurin muista hyvistä ominaisuuksista hän ei näyttänyt suurestikaan välittävän, vaikka poika oli hyvinkin lahjakas. Vanha, eläkettä nauttiva professori Kupeczky Márton, joka hänelle antoi yksityisopetusta, usein puheli innoissaan hänestä Gregoricsille:
— Lahjakas lapsi, uskokaa pois, herra Gregorics. Hänestä tulee etevä mies, herra Gregorics. Lyödäänkös vetoa, herra Gregorics?
Gregorics tunsi olevansa sangen onnellinen, sillä hän piti paljo pojasta, vaikka sitä koetti salata. Hymyillen hän vain vastasi:
— Saatanpa lyödä vetoa yhdestä sikarista ja pidän sen jo etukäteen menettäneeni.