— Hän ei ole huono ihminen — he sanelivat, — mutta suuri aasi.
Tultuaan kouluikään lähetettiin pikku Gyuri, latinakouluun mitä etäisimpiin seutuihin, Szegediin, Klausenburgiin, minne ei sukulaisten aavistuskaan ulottunut. Kupeczkykin silloin katosi kaupungista aivan salamyhkää. Hän kyllä olisi saanut lähteä vaikkapa rumpua edellään lyöttäen; koirakaan ei olisi udellut, minne hän oli menossa.
Varovaisuudessaan meni vanha Gregorics liiallisuuksiin. Hänen luontonsa olikin juuri sellainen. Aina hän liioitteli. Ryhtyessään rohkeutta kysyvään tehtävään hän oli paholaistakin rohkeampi, mutta kun pelko mielen valtasi, oli hän näkevinään tuhansia aaveita joka sopessa. Hän liioitteli Gyuria rakastaessaan, mutta myös pelätessään hänen henkeänsä, vaan sille hän ei voinut mitään.
Poikanen edistyi ilahuttavasti, kohosi erinomaisin arvosanoin luokalta luokalle. Tällä välin alkoi punasateenvarjo-ukko vähitellen myydä kiinteimistöjään. Sanoi ostaneensa suuren maatilan Böömissä. Sen hinnaksi hänen muka täytyi myödä talonsa Wienissä. Ei aikaakaan, niin hän jo kehui rakentavansa Böömissä sijaitsevalle maatilalleen uutta sokuritehdasta, jonkatähden hän alkoi etsiä ostajaa Privorecziin kuuluvalle maatilalleen. Pian sen häneltä ostikin muuan rikas Kassan kauppias. Kaikki nämät toimenpiteet tuntuivat oudoilta ja salaperäisiltä, kun pikku punatukkainen ukko ryhtyi vanhoilla päivillään niin suuriin puuhiin. Eräänä kauniina päivänä hän siirsi Beszterczessä sijaitsevan talonsakin Anna Wibran nimeen, ja nyt vanhus oli muuttunut niin häpeäksi, ketteräksi ja tyytyväiseksi kuin milloinkaan ennen. Hän alkoi jälleen ottaa osaa seuraelämään, iloisesti rupatellen ja oloansa muutenkin sulostuttaen, kävipä tuon tuostakin veljiensä luona vieraisilla, sanellen milloin missäkin: "Enhän minä tavaraani toiseen maailmaan selässäni raahaa." Uudestaan alkoi hän käydä tervehtimässä rouvia, joita hän ennen nuorena oli turhaan kosiskellut, usein matkusti hän edemmäksi viikoiksi, jopa kuukausiksikin, aina kainalossa punainen sateenvarjo, jota hän ei milloinkaan kädestään heittänyt. Kaupungilla ei noista matkoista suurestikaan välitetty, arveltiin vanhuksen vain menneen maatilalleen Böömiin.
Tuosta böömiläisestä maatilastaan hän ei muuten paljonkaan puhunut, vaikka varsinkin veljet olivat sen suhteen sangen uteliaita. Joku heistä tarjoutui kerran hänelle sinne matkatoveriksikin, kun ei muka ollut koskaan Böömissä käynyt, mutta Pál osasi aina suoriutua näistä kyselyistä, eikä hän muutenkaan näyttänyt paljon muistelevan tuota maatilaansa.
Se olikin hänelle sangen helppoa, sillä eipä hänellä ollut sen
enempää böömiläistä maata, kuin minkä kerran kuletti kynsiensä alla
Karlsbadista, missä oli käynyt munuaistautiansa parantelemassa. Taru
Böömissä sijaitsevasta maatilasta oli keksitty vain sukulaisten varalle.
Gregories Pál muutti vähitellen kaiken omaisuutensa rahaksi, jättääksensä sen pankkiin tallennettuna pojallensa. Hänen perintönsä oli oleva pankin talletustodistus, paperinpala, jota eivät ihmiset näe, jonka voi pistää liivintaskuun ja joka kuitenkin tekee omistajansa rikkaaksi mieheksi. Hyvin ja viisaasti kaikki asiat järjestettiin. Vanhus ei matkustanutkaan hoviinsa Böömiin, vaan niihin kaupunkeihin, joissa Gyuri vuoronperään opiskeli vanhan professorin johdolla.
Ne olivat onnen aikoja, hänen elämänsä ainoita aurinkoisia päiviä, kun hän sai vapaasti osoittaa rakkauttaan poikaansa kohtaan, josta oli tullut pulska ja solakka koululainen, aina ensimäinen luokallaan ja toverienkin keskuudessa luonteensa ja käytöksensä vuoksi etevänä pidetty.
Viikkomääriin viipyi vanhus Szegedissä, iloiten Wibra Gyurin seurasta. Usein nähtiin heidät kävelevän pitkin Tiszan rantaa, ja kun hän Kupeczkyn ja Gyurin kanssa puheli slovakin kieltä, kääntyivät kaikki ihmiset näitä outoja ääniä kuullessaan ihmetellen vilkaisemaan taaksensa, udellen kummissaan minkälaisen sorakielisen Baabelin tornin rakentajan jälkeläisiä nuokin olivat, jotka tuollaista kieltä sopottivat.
Silloin Gregorics eli yksinomaan poikansa hyväksi. Lukutuntien päättyessä hän jo oli odottamassa koulun portilla, ja iloiten poika juoksi häntä vastaan, — vaikka ilkeät toverit, joiden ei olisi luullut välittävän muista maallisista asioista kuin pilpanlyönnistä ja pallopelistä, aina häntä härnäilivät tuon punatukkaisen ukkelin tähden. Hokivatpa hänen olevan itse pääpaholaisen, joka valmistaa Wibra Gyurin kotitehtävät sekä painaa muutamalla taikasanalla läksyt hänen päähänsä, helppohan silloin on olla ensimäisenä luokalla. Olipa joukossa semmoinenkin lurjus, joka vannoskeli taivaan ja maan kautta että tuolla salaperäisellä ukolla on pukinjalka, kunhan vaan vetää saappaan jalastaan. Punaisessa sateenvarjopahasessakin, jota hän aina kainalossaan kantoi, arveltiin olevan taikavoimaa aivankuin ennen muinoin Aladinin lampussa. Parocsányi Pista, joka oli luokan paras runoseppä, oli kirjoittanut tuosta punaisesta sateenvarjosta distikoninkin, jota priimuksen kiusaksi hänen kadehtijansa tuon tuostakin lausuilivat. Mutta kylläpä sai Parocsányi palkkionsakin Gyurilta, joka antoi hänelle semmoisen iskun nyrkillään, jotta verta alkoi vuotaa nenästä ja suusta.