Gyuria alkoi tästäpuolen harmittaa tuo risainen sateenvarjo, jonka vuoksi luokkatoverit "isäsetää" ivailivat. Eräänä päivänä hän otti asian puheeksi.
— Isäsedän pitäisi ostaa uusi sateenvarjo. Vanhus hymyili omituisesti.
— Mitä? Sinulleko ei kelpaa minun sateenvarjoni, sinä kuka-mikä?
— Teille nauretaan sen vuoksi, isäsetä. Koulupojat ovat siitä runonkin sepittäneet.
— Sano sinä poikaseni tovereillesi ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää. Sen he tosin muutenkin tietävät, mutta lisää sinä siihen, että joskus voi olla kultaa sekin, mikä ei kiillä. Kerran tulet asian käsittämään, kun olet isoksi kasvanut. Hän vaipui hetkeksi mietteisiin, kaivellen hajamielisenä sateenvarjon kärellä vihantaa nurmea, ja lisäsi sitte:
— Kun saat sateenvarjon omaksesi.
Gyurin suupielissä ja poskilla väikkyi hyvänmielen hymyily.
— Paljon kiitoksia, isäsetä. Huomaan että olette aikonut sen minulle nimipäivälahjaksi… ettehän vain lupaamanne ponyhevosen sijaan?
Poika nauroi veitikkamaisesti. Nyt rupesi vanhuskin nauramaan, sivellen tyytyväisenä neljästä, viidestä karvasta muodostuneita viiksiänsä. Hänen naurussaan oli jotain viekastelevaa ja salamyhkäistä, aivankuin hän olisi nauranut sisäänpäin, omille ajatuksilleen.
— Ei, ei, saat sinä ponyn. Mutta tulet sinä varmasti saamaan vielä omaksesi sateenvarjonkin ja se tulee olemaan sinulle hyvänä suojana sateessa ja pahoissa säissä.