— Tämä on vain köyhä maalaisliike, hyvä herra. En pidä varastossa sateenvarjoja ja muita sellaisia tavaroita, vastasi rouva Rosalia.
— Se on kyllä ikävää, murisi herra Mravucsán, pureskellen tuuheita pörhöisiä viiksiään.
Mutta minä olen kuullut, — virkkoi vieras jälleen, että teillä on vanhoja sateenvarjoja.
Vanhoja sateenvarjoja! Hyi! Herra Mravucsán, joka muutenkin poti hengenahdistusta, alkoi läähättää lyhyeen ja vaikeasti. Hän oli juuri viskaamaisillaan jonkun ivallisen sanan tuolle vieraalle kun yhtäkkiä muuan pillastunut hevospari käänsi hänen ajatuksensa toiseen suuntaan. Markkinaväki, jota tori oli täynnä, hajaantui säikäyksissään laitapuolille, vastapäätä olevassa pajassa takominen taukosi ja sepät juoksivat suurta melua pitäen oikealle laidalle pystytettyä markkinakojua, eli n.s. "lassinkyökkiä" kohti, jonka padan ja paistikkaat ohikiitävä valjakko oli kumoon kaatanut. Sekä rinkelit että paistikkaat ja sianlihaviipaleet siellä makasivat hujan hajan maassa, vain niiden haju vielä nyt kovasti seppien nenää kutitti. Torieukot kiljuivat ja voivottelivat; jotkut rohkeimmat riisuivat päästään tummansiniset huivinsa ja pelottelivat niitä huiskuttamalla hevosia, saaden ne onnellisesti suuntaamaan kulkunsa suutarien kojua kohti.
Syntyi aimo mellakka. Koko tori oli yhtenä vilinänä, aallokkona. Muuan sepänrenki otti maasta suuren paistikkaanpalan, eukot hänen peräänsä, ja senjohdosta toinen sepänrenki, rientäen vainottua toveriansa auttamaan, veti yhtäkkiä ahjosta suuren tulikuuman raudan ja riensi se pihdeissään eukkoja kohden, ruveten sitä vielä tuimasti vasarallaan takomaan, jotta tuliset kipunat pärskyivät ympäriinsä parin sylen päähän.
Hevoset sillävälin laukkasivat eteenpäin erään tynnörintekijän tavaroiden ylitse, vetäen perässään hienojen herrasvaunujen riekaleita. — Noista ei ainakaan enää ajopeliä tule, virkkoi seppämestari hitaasti, katsellen tapausta, kädet nahkaisen esiliinan alla. Nyt vaunut vielä iskivät erään talon seinään ja niiden vasen takapuoli litistyi kokoon; vetotankokin katkesi, yksi pyörä jäi johonkin linjaaleineen päivineen, jotta nyt alkoi keltaiseksi maalattu istuinkin maata laahata. Ohjat olivat irtautuneet hevosten väliin ja laahasivat nekin maata. Nuo pillastuneet hevoset liehuvine harjoineen ja suut vaahdossa olivat todellakin komea näky siinä kiitäessään päät pystyssä aivankuin vapaudestaan hurmaantuneina; etujaloillaan he näyttivät ikäänkuin uivan ilmassa.
— Komeat haaskat! — virkkoi neuvosmies Galba.
— Glogovan papin hevoset, — huomautti Mravucsán. — Kunpa vaan ei olisi mitään onnettomuutta tapahtunut. Mennään, Galba!
Puhellessaan etumaisten ostajain kanssa, joita yhä karttui ja joita oli palveltava ja jotka sentään kärsivällisesti vuoroaan odottivat, rouva Müntz ohimennen vastasi vieraalle:
— Olisi meillä vanhoja sateenvarjojakin ehkä joitakuita tuolla vinnillä, mutta ne eivät noin hienoille herroille sovi.