— Saamari! Tahtoisin kumminkin niitä nähdä. Rouva Müntz aukaisi oven laskeakseen ostajat edellänsä sisään, mutta teki vierasta kohden kynnyksellä torjuvan liikkeen.
— Vakuutan teille ettette ottaisi niitä käteennekään.
Mutta vieras ei niin helposti perään antanut, vaan meni sisään hänkin odottamaan, kunnes toiset ostajat olivat asiansa suorittaneet, ja nyt hän uudestaan lausui tahtovansa nähdä noita vanhoja kapineita.
— Voi hyvä herra, jättäkää minut rauhaan! Sanon vieläkin etteivät ne teille kelpaa. Ne sateenvarjot ovat niiltä ajoilta, jolloin mieheni vielä eli, hän kun osasi niitä korjata; useimmista on kangas rikki, — ja sitäpaitsi ovat ne jo aivan turmeltuneet vinnillä kaikenmoisen rojun seassa. Ei kannata mennä niitä noutamaan. Eikä se nyt kävisi laatuunkaan. Poikani on mennyt markkinoille, piialla on ruusu jalassa, jotta ei pääse liikkumaan, enkä minä näin markkinapäivänä voi hetkeksikään poistua puodista.
Asianajaja otti lompakostaan viiden florinin setelin.
— Minä en ilmaiseksi pyydä palvelustanne, rouva Müntz, mutta sateenvarjot tahdon joka tapauksessa nähdä. Laskekaa minut itse sinne vinnille. Ottakaa tämä nyt etukäteen.
Rouva Müntz ei tarttunut rahaan; pienillä silmillään, jotka olivat syvällä lihavien kasvojen kuopissa, hän tarkkasi tutkivasti ja epäilevästi ylhäisen näköistä nuorta herraa.
— Nyt en ainakaan sateenvarjoja teille näytä.
— Miks'ette?
— Siksi että miesvainajani antoi minulle seuraavan opetuksen: Älä koskaan, Rosalia, tee semmoista, jota et käsitä, ja minun mieheni oli sangen viisas ihminen.