— Niin, niin. Olette oikeassa; ettehän käsitä, minkätähden minä tarjoan viittä florinia saadakseni nähdä vanhoja sateenvarjoja.
— Noilla viidellä florinilla te tahtoisitte kai nähdä jotain muutakin.
— Niin, asia on sangen yksinkertainen. Minun isälläni oli vanha sateenvarjo, josta hän eläessään paljon piti, oli siihen todella kiintynyt, ja olen saanut sattumalta tietää sen joutuneen teidän miehenne haltuun; tahtoisin sen nyt hankkia itselleni perhemuistoksi.
— Kuka olikaan isänne? Ehkä minä jotain asiasta tietäisin.
Vieras hieman punastui.
— Gregorics Pál, — hän vastasi.
— Ah, Gregorics! Vartokaa! Niin, niin, kyllä muistan, tuo omituinen pieni mies, joka kuolemansa jälkeen…
— Niin se, joka testamenttasi Beszterczen rouville kaksituhatta kullekin.
— Kyllä tiedän, mutta ei hänellä ollut, jos oikein muistan, poikaa…
— Niin, tuota, tuota… (Puhuja joutui hämilleen ja lause katkesi.)
Minä olen asianajaja Wibra.