"Tässä on kaksitoista arpanappulaa", sanoi Porossnoki koleasti ja antoi niiden kolisten vieriä keskelle pöytää, jonka viheriällä pinnalla syysauringon sisäänhiipivät säteet vastenmielisesti väreilivät. Yksi musta ja yksitoista valkoista, "joka mustan saa, siitä ylituomari!" Hän pani nappulat takaisin lippaaseen.
"Läsnä on vain yksitoista senaattoria", huomautti herra Kriston vapisevin äänin, "yksi nappula on liikaa".
"Paitsi jos myöskin herra Lestyak arpoo yhden."
"Jos hän kerran saa äänestää, täytyy hänen myöskin arpoa", arveli herra
Zaladi; "oikeuksien viitassa on velvollisuuksien vuori".
"Arpokoon!" päätettiin yksin äänin.
Lestyakin silmät loistivat, kasvot paistoivat. "Jospa saisin mustan nappulan", tuumi hän itsekseen.
Sillävälin levisi heitukan kautta Lestyakin historia ulkona odottavaan joukkoon, että näet senaattorit olivat aamusta asti mihinkään pääsemättä neuvotelleet ja että Maks tuli ikkunan alle ja sinkosi viisauden kipunan heidän joukkoonsa, minkä johdosta Gabriel Porossnoki kutsutti hänet sisään ja istutti vihreän pöydän ääreen kaupungin vanhimpien pariin.
Onko kukaan mokomaa kuullut? Mutta Gabriel Porossnoki on älyniekka, joka löytää jyvän siitäkin mistä muut vain lusteita, pöllön nokassakin huomaa välkkyvää.
Väkijoukko aaltoili kiihkeänä rakennuksen edustalla. Aika-ajoin kohosi joukosta huuto: "Eläköön Maks Lestyak! Tahdomme nähdä Lestyakin! Tahdomme kuulla hänen puhuvan!"
Rouva Fabian puhui suurelle ryhmäkunnalle vilkkaasti elehtien: "Hänen ymmärryksensä on kuoriutunut. Jumala on unessa ilmoittanut, mitä hänen on sanottava, millä tavalla kaupunkimme voi vapauttaa pahojen pakanoiden kynsistä. Kysytte, rouva Letasi, miksi Jumala valitsi juuri hänet? Koska Hänen pyhä Majesteettinsa työskentelee aina käsityöläisten lapsilla. Vapahtajamme, Kristus, oli puusuutarin poika, tämä kraatarimestarin poika. Mutta katsokaa, tuolta saapuukin isä."