Ensin kuului naurunrähäkkää. "Hahahaal Mikael Lestyak! Hehehee!"
Mutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat: "Eljen! Eläköön!"
Ja näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin kasvoi valtavan voimakas huuto… Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut vaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen' saanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin helvetin nauru: "Hahahaa! Hihihii!"
Mitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka ensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin oikealle milloin vasemmalle.
Riemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta riensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat; "Missä palaa?" Toiset kyselivät: "Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?"
Kaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos,
Mikael Lestyak keskellään.
"Hän tulee! Hän tulee!" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla lähemmä.
Hän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael. Nuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa väkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.
Hänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin sauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat vallan attribuutit.
Mutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä tuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa liiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti] komeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä juuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.