Mutta eipä Szolnokin Mustaf begkään menetellyt toisin, sillä hän niinikään veroitti Czeglediä, Körösiä, Kecskemetiä ja ympäristön kyllä. Joka siunattu viikko hän sälytti heidän kannettavakseen uusia taakkoja kirjoittaessaan: "Nämä käskyohjeet pitää teidän hevosin viedä jokaiseen kaupunkiin, joka kylään ja toimia niiden mukaan."
Hänen armonsa, urhokas herra Emerich Kohary luotti samaten äveriäihin kaupunkeihin, ja keisarin nimessä hän lähetti Szecsenystä määräyksiä, eikä edes Gacsln piirituomari, hänen armonsa herra Johann Darvas ollut laiska heitä ahdistelemaan, jos kurutseilta mitä puuttui. Kaiken lisäksi oli vielä raitteja harhailevia tatarilaumoja ja kaikenkarvaisia hajajoukkoja, jotka työskentelivät omiin nimiinsä. Ja kaikkiin näihin piti olla ystävällisissä suhteissa!
Kecskemetissä pidettiin jo siihen aikaan kuuluisia markkinoita. Mikä silmää hiveli, kielelle maistui, sen kasasivat turkkilaiset, saksalaiset ja unkarilaiset kauppiaat tänne, ja markkinoilla oli aina surullinen loppu, sillä juuri kun kaikki oli parhaassa käynnissä, kohosi pölyiseltä kujalta pilvi, tuli kurutsi tai turkkilainen tai välähti kuin salamana labantsijoukko ja hävisi kalleimmilla tavaroilla sälytettynä jälleen tomupilveen.
Mutta ylväs kaupunki sai niellä karvaat pillerit, sillä jos turkkilaiset olivat teltit ryöstäneet, niin hyökkäsivät labantsit nyt suurin vaatimuksin sen kimppuun.
Kaupungin oli viivyttelemättä korvattava kauppiaiden vahingot, muuten syttyi melske; kun labantsi ryösti, oli kecskemetiläis-paroilla sama pulma esillä, sillä silloin vaativat kurutsit ja turkkilaiset vahingonkorvausta omille kauppiailleen, ja nämä vaatimukset nousivat miltei aina tuhanteen kultakolikkoon.
Turhaan huokaili ylituomari Johann Szucs: "Mistä ottaa, mistä? Meillähän ei ole Kremnitzin kultakaivosta, allammehan on vain hiekkakenttä, hiekkaa hamaan helvettiin asti."
Vihdoin kävi tilanne toki aivan sietämättömäksi, pidettiin ankaria neuvotteluja, sitten menivät nuo kunnon porvarit palatinin luokse, joka herra Paul Feketen kertomuksen mukaan joutui varsin pahalle tuulelle, kun he näet ilmoittivat hänelle, että heillä oli esitettävänä muuan pyyntö.
"Älkää vain pyytäkö paljoa, sillä en suostu sellaiseen."
"Sikäli emme pyydä mitään suurta, että meille itsellemme on jo liiaksi siinä, mitä meillä on."
"Valde bene, valde bene", arveli palatini myhäillen.