Suuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen ylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan hurmaantunut. "Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä on minullakin, kuomakullat."
Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin. Vihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat kuin paprika. "No, siat", huusi hän jo kaukaa. "Olette onnenne tallanneet jalkoihinne!"
Kunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. "Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut?"
"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja Szolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin sijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan."
"Mutta me"… sopersi Josef Inokai.
"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin anomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!"
Sitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran turkiksi.
Olisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään, rehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon nenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa päätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä ja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli sellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin nuhaan.
"Nyt voimme lähteä kotiin", katkaisi Kriston murheellisen äänettömyyden.
"Odotamme ensin sulttaanin päätöstä", arveli ylituomari.