Lienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin mukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille viitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: "Tämän lähettää teille hänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin."
Senaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä samettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja kummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: "Näinkö paljo siis?"
"Ei enempää", vastasi kaimakani ylen levollisena. "Sulttaani katsoi teidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette näin halunneet."
"Eikö voisi vielä kerran päästä hänen puheilleen?"
"Ei käy laatuun."
"Tuhat tulimmaista! Olemmepa kauniisti kiikissä! Kylläpä kotona riemuitaan!"
"Koska niin on asiat", sanoi ylituomari kylmästi, "niin ottakaa te, herra Kriston, viitta huostaanne".
Frans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla vuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä pahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti sen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.
Herra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen verran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli nainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa löivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä kuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja juotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien sauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin soissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta Budan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti huhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon itkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein läpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä louhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita. Taivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen pilvi.
Pestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin portin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat tikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan kuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen, alakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut natisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus Pestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina, ajurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään sanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari. Ja silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia ne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: "Kuinka meidän pitää nyt kotona antaa saamamme suuri olematon?" vastasi toinen tuijottaen ensin syvään yöhön: "Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori." Kolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: "Sadasta härästä ja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa hyväksi kaupaksi." Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon valkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä astui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana kuin toiset — se asteli päin hevosia… ja sen varjo piirtyi tielle. Ensimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin. Pehmeä naisääni kuului: "Pysähtykää!"