"Olemme vajoamassa suohon." Se ei ollutkaan ihme. Siihen aikaan olivat kunnat vielä neitseitä tienteossaan. Valituksella, että lokaa kasattiin loan niskalle ja sitä sanottiin tieksi, ei silloin vielä ollut perusteita, sillä ylimalkaan ei kasattu mitään. Se käsitys oli yleinen, "että vaunut tehkööt itse tiensä". Missä rattaanjälkiä näkyi, siellä oli ihmisiä liikkunut, ja mistä jo oli kuljettu, "sieltä voimme mekin mennä".
Tie loppui äkkiä ja vaunut olivat akseleitaan myöten suossa, joka kuutamossa oli näyttänyt viherväsilkkiseltä niityltä. Tällainen puszta, jota Petöfi kutsuu avoimeksi kirjaksi, on hullua seutua. Päivisin se näyttää kangastuksiaan, maan vedeksi, öisin veden maaksi. (Milloin voi ihminen siihen luottaa?)
Ajuri sadatteli, suomi hevosia niin että siimat olivat katketa, mutta hän ei oikein tiennyt, mikä suunta oli valittava, missä poikkitie oli. Toiset vaunut koettivat onneaan toisaalla. Nekin painuivat suohon.
"Me menemme täällä pohjaan! Kuka tuntee tien?"
Kaikki poistuivat vaunuista ja alkoivat neuvotella.
"Niin paljon on varmaa, että me olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'", sanoi herra Porossnoki. "Jostain kulkee ajotie. Olen usein kuullut ajomiesten sanovan, että järvien lomista kyllä voi löytää oikean tien."
"Mutta mistä? Me etsimme niin kauan että ehdimme upota ennenkuin löydämme."
"Täytynee herättää vanha Marcsi; hän on jo usein ajanut härkiä Pestiin, myöskin sateisilla syksyillä. Ehkä hän tuntee tien? Sinä, pieni hevospoika siellä perivaunuissa, herätä veljesi Marton."
Hoikka Pali ei tarvinnut enempiä kehoituksia, hän ravisteli nukkuvaa vanhusta kaikin voimin.
"No, mitä nyt? Miksi ravistelet, lurjus?"