Lähetti sai aikaan melkoisen mielenmasennuksen, äkämielin ja vihaisina katseltiin ikkunoiden ja aitojen takaa, kun edustajat iltasella saapuivat. Ei kajahtanut ainoatakaan 'eljen'-huutoa, koirat vain ärhentelivät vaunujen jäljessä. Mutta näin olikin parempi, miksi suurentaa häpeää, joka muutenkin oli kyllin suuri!…
Samana iltana vielä saivat Budan tapahtumat siivet alleen; saatiin selville, minkä sopan Körös oli Kecskemetille, tai paremmin minkä Kecskemet oli itselleen keittänyt, ja että sulttaani annettujen monien lahjojen vastineeksi oli heittänyt heille viitan.
Kirous ja häpeä!
Mutta kuinka heillä saattoi olla häpyä tuoda tuo viitta kotiin? Seuraavana päivänä kokoontui sankkaa joukkoa raatihuoneen edustalle; arvokkaammat kansalaiset menivät saliin asti kuullakseen oikein virallisesti matkan vaiheista kerrottavan. Sellainen oli näet tapa jokaisen suuren yrityksen jälkeen.
Tavallinen rahvas, vaimoja ja lapsia, elämöi ulkona, hoilasi ja yritti aivan mahdottomin äänin sovittaa säveltä runosäkeihin, jotka tekijättöminä olivat syntyneet roskaväen huulille:
"Kecskemet, et muusta piittaa, kun keisarin vain kannat viittaa!"
Muutamat kujia kulkevat Suur Körösin ajomiehet vielä lisäsivät ärtymystä. Tukevasti hevosiaan läimäytellen he viskasivat joukkoon ivallisen:
"Pitääkö se viitta myöskin lämmintään?"
Ja ainakin se lämmitti sisällä istuvia senaattoreja aimotavalla. Synkkinä he istuivat tuoleillaan. Toiset, kuten herra Inokai, aivan murtuneina ja toivottomina. Vain ylituomarin kauniit kasvot ilmaisivat rohkeutta ja uhmaa.
Porossnoki kuvaili matkan vaiheita hyvin sepitetyssä puheessa, ja hän alkoi taivaan jumalasta, joka koettelee Kecskemetiä niin usein, että häntä jo voi pitää vakinaisena kaupungin asukkaana. He olivat tehtäväänsä käyneet hyvää tarkoittaen (Herra jumala on siitä todistajana!) eivätkä he voineet mitään, että suunnitelma ajautui karille.