Blasius Putnoki sanoi häijysti nauraen:
"Te olette tuonut tänne kuuluisan viitan, katsokaamme nyt, mitä sillä saatte aikaan. Te puette sen yllenne ja menette se yllänne begin luo."
Nuoren miehen sydäntä kouristi. Isku tuli odottamatta. Hänen jalkansa hetkahtivat. Mutta pian hän voimistui. Aivan kuin itsekseen hän virkkoi: "En saa pelätä, en saa…" Hänen sydämensä takoi voimakkaasti, hänen äänensä kävi soinnuttomaksi; mutta rohkea väri levisi hänen kasvoilleen.
"Entä mitä pitää minun sanoa begille?"
"Sanokaa hänelle, että hän tyytyisi puoleen veromäärään ja odottaisi sitä vielä pari päivää, kunnes olemme haalineet sen kokoon. Tahi, lempo soikoon, tarjotkaa hänelle viittaa, jonka arvo vastannee viittäkymmentä hevosta, sataa härkää ja noin neljäätuhatta dukaattia. Hän tyytyy siihen. Hahahaa! Ja mitä jää yli, sen tuotte kaupungin kassaan. Hahahaa!"
"Hän ruhjoo minut heti teilirattaalla tai panettaa minut kahleisiin."
Putnoki kohautti olkapäitään.
"Se on teidän onnettomuutenne."
"Niinkö?" huudahti Lestyak katkerana. "Tuomitsetteko minut todella tähän?"
Hän suuntasi katseensa triumvireihin, kaupungin harmaahapsisiin isiin, vuoroon kuhunkin. Nämä nyökäyttivät päätänsä merkiksi, että tuomio oli oikea. Yleisten varojen tuhlareille pitää näyttää peloittava esimerkki.