"Viekää minut ennemmin tyrmään takaisin", sanoi Maks malttinsa menettäen, mutta katui sanojaan heti.
"Mitä te oikeastaan niin kovin pelkäätte?" viisasteli triumviri purevasti. "Saattehan yllenne sen viitan."
"Ei ole tapani peljätä", virkkoi toinen ylväästi. "Koska minun pitää lähteä?"
"Aamupäivällä, kunhan saan kaikki järjestykseen. Tahdotteko siihen mennessä ripittäytyä?"
"En."
Vanha räätäli toitotti epätoivoisena koko kaupungille, kuinka huutavan väärin oli lähettää hänen poikansa tatarijoukkojen kynsiin. Se on kuolemantuomio ilman kuulustelua ja puolustusta.
"Muistakaa, kuinka te häntä kolme kuukautta sitten ihailitte. Nouskaa kapinaan, tarttukaa kuokkiin, heinähankoihin, tulkaa, minä johdan teitä nitistämään tuon kolmilehtisen apilan." (Se oli triumviraatin pilkkanimi.)
Ei ainoakaan käsi noussut; juuriahan on vain kasvavilla puilla… korkeintaan rosmarinien ja muskottien peittämien ikkunoiden taakse ilmestyi ruskeat tai vaaleat tytön kasvot ja syvä huokaus kenties pusertui kukanlehvien väliin: "Maks Lestyak parka!" Siitä asti jäivät nuo kauniit kasvot ikkunan taakse tähyilemään.
"Milloin hän saapuu? Kovin mielelläni tahtoisin hänet nähdä tuossa kauhtanassa! Kuinka kauan hän viipyy?"
Raatihuoneen pihalla satuloitiin hänen hevosensa. Kevyesti hän hyppäsi selkään, vaikka vihreä silkkiviitta ulottui aina hänen kantapäihinsä asti. Hän viheltelikin pannessaan vasemman jalkansa jalustimeen. Kaksi keihäsmiestä nousi niinikään ratsuille; he asettuivat paljastetuin sapelein vartijoiksi hänen kummallekin puolelleen.