He pujahtivat ulos takaportista, jotteivät kokoontuneet uteliaat saisi huutaa ja nauraa. Mutta sehän olikin itkettävää! Triumvirit katselivat ikkunoista niin kauan kuin yhä tihenevän sumun läpi voi nähdä. Herra Putnoki hieroi tyytyväisenä käsiänsä.
"No niin, tuo ei ainakaan enää kuule Kecskemetin sarvenääntä!" (Yleisenä tapana näet oli p. Nikolauksen tornista torventoitotuksella ilmoittaa puolipäivän hetken koittaneen.) Sitten hän kääntyi vilkkaana kokoontuneiden kansalaisten puoleen: "Mutta nyt kiiruhtakaamme lastaamaan verot rattaille, jotta Olaj beg, joka tietysti vihapäissään lähtee kaupunkia kohden, löytäisi lähetyksen puolitiessä jo vastaantulossa."
Keihäsmiehet seurasivat mukana vain kaupungin laidalle saakka, niinkuin karkoitettuja oli tapa saattaa. Niin kuului käsky. Olisi ollutkin sääli lähettää keihäsmiehet hamaan vihollisleiriin asti, missä varma tuho heitä odottaisi.
Ehkei Lestyak menekään kauaksi, ehkä hän poikkeaa johonkin sivulle pensaikkoon, maailmahan on avara ja sillä on neljä nurkkaa — no, tehköön vain niin, kunhan ei vain kauempaa ole meidän vaivoinamme.
Mutta osuttiinpa nyt oikeaan mieheen. Ratsastaessaan rajatonta lumi-aavaa ajatteli Lestyak itsekseen:
"Lähden pois; minun täytyy se tehdäkin, sillä jos jään, olen iäksi kuollut. Mutta jos olen poissa, voi käydä niinkin, että vielä kutsuvat minut takaisin. Olaj beg on järkimies; vainajata hän ei voi mihinkään käyttää, elävällä sitävastoin on arvoa, jos esim. tahtoo orjakauppaa hieroa. Pahimmassa tapauksessa hän heitättää minut tyrmään. Ainahan voi jotakin uskaltaa."
Alasvaluvan viittansa liepeillä hän sivalsi koniaan selkään, ja tamma rukka yritti hieman nopeampaan vauhtiin. Ratsu oli kohoutunut nopeasti arvosta toiseen. Eilen se vielä oli pyörittänyt kaupungin vääntömyllyn ratasta, ja nyt istui sen satulassa tuomari. (Kyllin hyvä tatareille, järkeilivät triumvirit.)
"Minut laahataan mestauslavalle", tuumi matkamies, ja kiukun veri kiehui hänen suonissaan.
Hän puristi kätensä nyrkkiin.
"Ah, jospa joskus voisin palata!"