Sitten hän antoi hevoselleen uuden iskun, joka tosin oli tarkoitettu triumvireille, mutta jonka tuo luontokappale alistuen sieti. Pureva tuuli alkoi puhaltaa. Csalanos-lammikon takaa kuului etäistä tohinaa ja melua: tatarien leirielämän kohua.
Ravia, tamma, ravia!
Hän ajoi siirrettävän ruokomuurin ohi, jonka suojassa paimenet tavallisesti talvehtivat, mutta joka suojasi oikeastaan vain tuulilta. Lestyakin täytyi ratsastaa sen ohi. Hevosen selästä hän huomasi sen kupeella seisomassa erään vaippaan kietoutuneen miehen, leveälierinen musta hattu päässä; tämä oli ehkä sinne paennut lumituiskua. Mies tuli lähemmä ja sanoi:
"Sallikaa minun virkkaa pari sanaa, herra Lestyak."
Lestyak ei edes vilkaissut häneen, vastasi vain äreästi: "Ette tunne sitä sanaa, joka saisi minut pysähtymään."
"Minä olen — Czinna."
Oli siis kumminkin sana, joka hänet pysäytti, saipa hypähtämään hevosen selästä maahan.
"Onneton tyttöseni, kuinka tänne tulet? Ah, kuinka sievä sinä oletkaan poikana!" Ja hän hymyili väsyneesti ja surullisena.
"On hyvä, että olette tullut hevosen selästä, sillä minä aijon heti nousta satulaan. Tulkaa tänne muurin suojaan, mutta heti, ja antakaa minulle viitta."
"Oletko mieletön?"