Lestyak jäi ruokomuurin suojaan vaivaten päätänsä, mihinkä ryhtyä, mihin mennä. Hänen sekavissa aivoissaan olivat ajatukset kuin sulaa lyijyä, hänen jäsenensä olivat turtuneet, hänen sydäntään kalvoi itsemoite: "Olen menetellyt kehnosti; se oli itsekästä heikkoutta." Tuskastuttava levottomuus pisteli häntä kuin okaat.
Synkkänä hän tuijotti eteensä.
"Mihin nyt suunnata kulku…?"
Usva haihtui harvemmaksi ja sen keskestä loisti Csalanos-lammen jättiläissilmä, joka räpäytellen luomiaan oli kutsuvinaan: "Tule, Lestyak, järkevintä on tulla lepäämään tänne, vetää hopeinen peite ylle, uinailla hiekkapatjalla! Tuosta käy suorin tie."
Hän astuikin jo jonkun askeleen lammelle päin, mutta muuan pensas osui hänen tiellensä, koko seudun korkein pensas; sen ohuet oksat olivat lumihileiden peitossa. Hän ei huomannut oksia ja kompastui niihin. Ja kun hänen korvansa tällä karvaalla hetkellä kosketti "rakkaan maaemon" ruumista, kuuli, tunsi hän äkkiä sen hiljaa tärisevän, tuhansien kavioiden töminä kuului selvästi. Häntä puistatti. "Ah, tatarit hyökkäävät kaupunkia kohden."
Mutta tulikin rauhallisempaa, melu oli etääntyvinään, hiljeni hiljenemistään ja häipyi pian vallan. Vain yksi hevonen lähestyi. Kop! Kop! Kas todella, vain yksi hevonen ja sillä ratsastaa Czinna! Lestyak kimmahti pystyyn, ei ravistanut edes lokaa vaatteistaan, hän juoksi läähättäen tyttöä vastaan.
"Sinäkö se? Olet selvinnyt eheänä? Oletko todellakin siinä? Mitä tapahtui?"
Czinna hymyili iloisesti. Ennenkuin vastasi, antoi hän pikkukasvoilleen naisellisen uhkamielen sävyn:
"Tapahtui vain, kuten nyt alamaisimmin ilmoitan, että minä olen karkoittanut tatarit. He juoksevat kuin riivatut."
"Älä lorua!"