"Olet oikeassa, Czinna, älä virka kenellekään tapahtumasta. Kiitän sinua kaikesta mitä olet tehnyt. Puhun siitä sinulle myöhemmin… vieläpä tänään. Niin, juttelen kanssasi vielä, Czinna."
"Hyvä on", sanoi urhea nuori mies ja katosi kahilistoon.
Lestyak lähti suoraa tietä. Pian häntä vastaan todella tuli pitkä vaunujono; siinä oli leipää ja puita, Marzsi kuljetti härkiä rehevin sadatuksin. Vaunujen edellä ratsasti yksi triumvireista, herra Samuel Holeczi, sivullaan riippuvassa keltaisessa nahkamassissa kantaen "asioiden ydinhermoa" (nervus rerum). Mutta tuo nainen noissa vaunuissa, punertavien leipäkasojen keskellä, on totta totisesti rouva Fabian; hänet on pelkkä uteliaisuus saanut mukaan, jotta hän kerrankin saisi nähdä nuo "koirankuonolaiset tatarit"; ja hänen vierellään kyyhöttää puhevalmis Paul Fekete vilkuttavin jäniksensilmin lukien kirjoitustaan.
"Katsokaas! Eikös olekin tuo Lestyak!" änkyttivät kummastuneet kecskemetiläiset. "Hän tulee manalasta!"
Samuel Holeczi, joka ei oikeastaan koskaan ollut ollutkaan yrmeissään
Lestyakille (onhan tiettyä että luterilaiset aina pitävät toistensa
puolta) ja jota sitäpaitsi kalvava uteliaisuus alkoi vaivata, teki herra
Maksille pehmeästi seuraavan kysymyksen:
"Eikö totta, tuo on vain teidän sielunne, ettekä te itse?"
"Seitsemän seppää! Minä olen minä itse ilman sielua", ärähti Lestyak katkerana (kukapa tiennee mihin hän näillä viittasi?). "Entä te, mihin teidän matkanne?"
"Ystäviä on saapumassa tienoillemme", huomautti Holeczi kevyen hirsipuuleikkisästi: "Olemme menossa pitämään heille pientä tervetuliaisjuhlaa." (Tuo jalo herra oli useimmiten siunatussa mielentilassa.)
"Mutta te ette hevin heitä tavoita."
"Niinkö?"