"Sitten nouskoon herra Fekete minun ratsulleni viemään kaupunkiin tietoa tapahtumasta."
Mutta se ehdotus sopikin vallan mainiosti "kaupungin Cicerolle", siten sai hän tilaisuuden pitää kelpaamattoman puheen asemesta uuden.
"Tietysti lähden! Kuinka en lähtisi? Onhan todellinen ilo ratsastaa niin kauniilla hevosella. Mutta antakaa minulle myöskin raippanne, sillä minulla ei ole kannuksia."
Tulinen juoksija ei tarvinnut ruoskaa, se laukkasi suurine puhujineen kuni sadun varsa, jonka apepussiin on pantu hehkuvia hiiliä eineeksi. Mutta Fekete itse ähkyi ja puhkui ja oli perille päästyä läpimärkä. Täällä hän tiedoitti yhä suurenevalle väkijoukolle rohkein puhekääntein, mikä erikoinen Jumalan armo oli tullut kaupungin osalle, sillä kuollut vaatekappale oli tullut eläväksi ja karkoittanut rajoilta perivihollisen.
"Tapahtui ihme. Jalot kecskemetiläiset kansalaiset, pankaa kellot soimaan. Ylpeä Olaj beg heittihe maahan ja suuteli kolmasti Lestyakin viittaa nöyrästi ja kysyi häneltä musertuneena: 'Mitä Kecskemetin kaupungin lähetti suvaitsee käskeä?' Tällöin kohotti herra Lestyak nuorempi päätänsä ja vastasi: 'Älkää tulko rajan yli — s.o. menkää tiehenne!' Ja nyt he tulevat takaisin, leipävaunut, härät, rahamassi, triumviri ja Maks Lestyak."
Voimakas ilohuuto kajahti nyt ilmoille. Kulovalkean lailla levisi tieto kadulta kadulle. Talosta taloon vietiin uutista. Nujerretut, vihatut senaattorit tulivat jälleen päivänvaloon, sekaantuen väkijoukkoon. Porossnokia tervehdittiin 'eljen'-huudoin, vanhalle Inokaille tehtiin paljastetuin päin tilaa. Herra Frans Kristonia vaadittiin ankarasti meluten puhumaan; tämä ei kauaa epäröinytkään, hän nousi keskellä toria olevalle kukkapenkeille ja sanoi vain:
"Vaadin teiltä oikeutta tuolle nerokkaalle nuorukaiselle, joka on taistellut tämän suuren voiton."
"Oikeutta!" toistivat tuhannet kurkut.
Kansa aaltoili sinne tänne kuin tulvilleen paisunut virta. Elämää, hälinää kaikkialla — miehet ja naiset kertoilivat puhuvan viitan ihmeistä. Jokainen tietysti hieman korjaili toisen kertomusta. Suuri innostus huokui ihmisistä. Jokainen liikkui edestakaisin, jokainen huusi jotakin, ja jokainen tuumi itsekseen jotakin.
Kauniit puhkeavat nuput, nuoret tytöt, pukivat rouvat päästä jalkoihin asti valkoisiin, kunnianarvoiset porvarit kiiruhtivat kaupungin talliin valjastamaan kuuluisat neljä ravijuoksijaa (nopeasti nauhoja harjaan!), vanhat miehet laahasivat kadulle kanuunaräiskät. Sivutein he poikkesivat "Kolmeen omenaan" rakettimestarin luo. (Tulkaa toki, herra Hupka, jos jumalaa kunnioitatte. — "Yksi siemaus vielä", pyysi Hupka.)