Kaupungin luterilainen pappi, arvonherra Peter Molitorisz, nousi itse p. Nikolauksen torniin, soittaakseen sopivalla hetkellä kelloa. Kattoaukoista pistivät esiin lipputangot liehuvine, hulmuavine kolmivärikankaineen. Hieman haalistuneita ovat värit jo, nehän ovatkin peräisin Bethlenin [Siebenbürgiläinen ruhtinas] ajoilta. Siitä asti ovat Kecskemetin talonkatot hieman verran kukoistaneet. Kukistetut yksitoista senaattoria pukivat joutuin ylleen hopeanappiset viittansa, sitaisivat vyölleen rämisevät miekat, ja nyt he jo seisoivat puoliympyrässä raatihuoneen portin edessä.
Paljon vaikeampi tehtävä oli Paul Feketen suoritettavana (ja tästäkin on selvää, etteivät julkisen elämän miesten hartioita rasita samanlaiset taakat), hänen täytyi muovailla käsikirjoituksensa uudelleen; nimite "mahtava beg" täytyi pyyhkäistä pois, tämän puhuttelusanan tilalle piti panna: "Kunniakas isänmaanystävä!" "Saavuimme luoksesi" lauseen tuli kuulua: "Sinä palasit luoksemme taas" j.n.e. (kaikki tuli silti sangen sievää).
Vaikka olikin tilapäistä, kävi kaikki kuitenkin mainiosti; loistovaunut vain hieman myöhästyivät; mutta kanuunat pamahtivat yhtaikaa, kellot kumahtivat juhlallisesti, ja kun Lestyakin vartalo tuli esille, kajahti kadulta riemuhuuto, joka lumivyöryn lailla eteni, kauas, aina kaupungin porteille saakka. Juuri silloin astui juhlittu ratsultaan, kuunteli herra Paul Feketen hyvinsommitellun puheen, nyökäytti hymyilevän tervehdyksensä valkopukuisille naisille, puristi kukistuneiden senaattorien käsiä ja syleilikin herra Porossnokia — jonka jälkeen hänet nostettiin hartioille kannettavaksi riemusaatossa kaupungintaloon ja vihdoin asetettavaksi raatihuoneen viheriän pöydän presidentintuolille.
Kun melu oli hieman hälvennyt (sillä sali oli tungokseen asti täynnä yhteiskuntaelämän ylhäisöä), otti valkohapsinen Matteus Puszta puheenvuoron ja ilmoitti heikolla, iltakellon kaltaisella vienolla äänellä Lestyakin ansioista ja huudahti lopuksi:
"Valitkaamme hänet Kecskemetin elinkautiseksi ylituomariksi!"
Kas, kuinka seinät nyt vavahtelivat riemuhuudoista! Kesti minuutteja ennenkuin Kaspar Permete sai sanoiksi ja äänensä kuuluviin, vaikka hän yritti kaikin neljin ulottimin saada näkyviin, että hänellä oli jotakin aivan erikoisen tärkeää sydämellään.
"Mutta minä, Kaspar Permete, joka kaksitoista vuotta sitten yhdellä ainoalla suuni sanalla sain kukistumaan hallituksen, minä en emmi väittää, että korkeimman virka-arvomme elinkautinenkin uskominen hänelle on liian lyhytaikainen tunnustus."
"Mutta eihän hän voi kuolemansa jälkeen toimia presidenttinä", huomautti herra Gerson Zeke.
"Mutta, mutta… Jättäkäämme se seikka ja merkitkäämme pöytäkirjaan, että kuten valtakuntamme kruunu Jumalan armosta kunniakkaasti hallitsevassa Habsburgin suvussa kulkee isältä pojalle, samoin periytyköön ylituomarinsauva Lestyakin miesjälkeläisille nyt ja ijankaikkisesti."
GERSON ZEKE: "Onhan kuitenkin pieni ero näissä."