Ylituomarin tuolin takana liikkui vastenmielinen varjo.
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin yhä vilkkaammin ja innostuneemmin.
Ei ollut mihin pujahtaa. Hämillään hän riisui viitan yltään ja pani sen vihreälle pöydälle. Siinä se nyt oli Kecskemetin kallis aarre. Sitten hän kertoi vielä kerran sokeltaen viitan ihmeellisen tarinan. Hänen esityksensä palkittiin hurjin ilohuudoin: jokainen riemuitsi, vain yksi murtunut vartalo itkeä nyyhkytti perimmäisellä rahilla. Mahtava ylituomari, nyttemmin Kecskemetin diktaattori, nousi, meni tuon hytkähtelevän miehen luokse, otti häntä kädestä ja virkkoi:
"Ja nyt me lähdemme, isä rakas. Tahdon kotona hieman levähtää."
Pikkuportilla odottivat jo pieni Erczi ja Laczi. Hedelmäleivokset olivat jo sieviksi leivotut ja pörkölt'kin [unkarilainen kansallisruoka] oli jo kypsää, porsaspaisti kohtuullisen jäähtynyttä, kun he saapuivat.
"En ole sinulle vielä kertonutkaan, poikani, niin, koskapa siitä olisin voinut sinulle puhuakaan, että minulla nykyisin on työssä apulainenkin, me aherramme nyt kaksin miehin."
Ylituomari oli välinpitämättömän näköinen.
"Tuoko nuori mies tuolla?"
"Minun täytyi hänet ottaa silloin kun lähdin Budan pashan luo neuvottelemaan. Sillä minä olen sinusta tehnyt ylituomarin, ettäs sen nyt tiedät. (Vanhuksen silmiin tuli vihertävä hohde.) Vanha Lestyak on mies kerrassaan, eikö?… Kisälli, sanon, haki työtä, vaikka huomaankin, ettei hän rahtuakaan saa valmista. Minulla ei ole ollut tilaisuutta tutkia, mihin hän pystyy. Tähän asti olen hosunut politiikassa. Älä naura, nuori mies, taikka minä närkästyn. Nyt saat sinä hoitaa politiikan. Suurta rotua, Lestyakien suku. Mutta kas, nyt olemme kotona."
Kuinka ihanalta tuntuu koti, jota ei ole pitkiin aikoihin nähnyt. Tutusti rököttää savupiippu, iloisina nyökkäävät vanhan päärynäpuun oksat, pihalla juoksee Bodri-rakki meitä vastaan, tuvassa mirri Czirmos, — kiviruukut, seinäkaapin astiat nauravat, huonekalut alkavat haastella, suuressa takassa räiskyy tuli ja luo loimujuovan ruskeaan oveen.