"Tahdotko jotakin? Annan määräykseni mieluummin Erczille. Tuo toinen on taitamaton", virkkoi isä pojan lähtöä tarkaten, "en luule hänen paljoakaan ymmärtävän räätälinammatista. Se on, poikani, suurenmoinen ammatti, ihanaa tiedettä. Jumalan luomien korjailua, minä paikkaan ruman vartalon, luon miehevyyttä vinoihin olkapäihin. Se on jo jotakin, poika-kulta." (Vanhus siveli haltioituneena takkuista pellavatukkaansa.) "On sääli tuota nuorukaista, hänellä on niin lempeät, miellyttävät kasvot, että hän aivan hyvin voisi olla tyttö."
"Tänään ei mikään ole mahdotonta, rakas isä."
"Se on totta, mutta maistapa paistia. Meillä on myöskin hedelmäleivoksia. Etkö syö mielelläsi päätä?"
"Syönhän jo; mutta isä, ette ole vielä kertonut loppuun Budan seikkailua."
"Kun virallinen todiste saapui, tuli Ibrahim pasha hyvälle tuulelle; voithan käsittää, kuinka sulttaani häntä ahdisteli. Hän lähetti heti kuolintodistuksen padishahille, kutsui minut luoksensa, taputti olkapäille ja sanoi: 'Huomaan että olette rehellistä väkeä' (me Lestyakit olemme aina olleet rehellisiä). 'Tässä on käsky vapauttaa poikasi, mutta älä sano, koira, että olet saanut sen ilmaiseksi, sillä siten sinä voisit syöstä minut turmioon.' Ja näin pääsin minä käsiksi käskykirjeeseen."
"Hän on hätäillyt."
"Kuka? Minäkö?"
"Et sinä, vaan pasha."
"En ymmärrä sinua."
"Katsokaapa siis tuonne!"