"Väität siis hänen elävän?" — "Kyllä hän on hengissä." Pasha kutsui henkivartioston paikalle. "Viekää tuo mies ulos — antakaa hänelle viisikymmentä kepiniskua jalkapohjille ja tuokaa hänet jälleen tänne." Kun he olivat hänet tuoneet, kysyi hän uudelleen ystävällisesti: "No, elääkö tyttö vieläkin?" — "Varjelkoon, ei hän enää elä, armollinen pasha." Ibrahim hieroi tyytyväisenä käsiänsä. "Opi tästä, mies, että henkilö, jonka minä kerran olen sulttaanille ilmoittanut kuolleeksi, makaa haudassa vähintäin kuusi jalkaa multaa päällänsä."
Näin kävi kavalan Putnokin, mutta Maks Lestyakin onni onkin harvinaisuuksia. Ihanan sädehtivästi paistoi aurinko häneen. Hänen valtansa kasvoi päivä päivältä, hänen asemansa lujittui sekä sisään- että ulospäin.
Kecskemet esitti nyt suurta osaa. Viitta oli kokonaisen sotajoukon veroinen, se piti viholliset aisoissa. Se oli armeija, joka ei tarvinnut univormuja, ei muonitusta, jota voivat vahingoittaa korkeintaan vain koit.
Kecskemetiläiset eivät peljänneet enää vihollisia. Päinvastoin, he odottivat perin tyytyväisinä sitä hetkeä, jolloin tienoilla harhaileva turkkilaislauma iskisi heihinkin. Siitä koitui aina kansalle suuri nautinto. Ylituomari ratsasti tällöin kaupungista mustalla orhilla, neljä heitukkaa ratsasti hänen edellään, neljä hänen jälessään, miehet, naiset, lapset, usein koko kaupunki seurasi mukana, nauttiakseen siltä huumaavasta hetkestä, jolloin turkkilaiset päälliköt kumarsivat viittalippaalle ja jolloin he nöyrinä kysyivät ylituomarilta:
"Herra, mitä suvaitsette käskeä?"
Pitkiä tarinoita oli liikkeellä ihmeviitasta, niitä koristivat kaikenmoiset kirjavat lisäilyt. — Milloin väitettiin sen vaaranhetkinä puhuvan ja antavan tuomarille neuvoja, milloin kerrottiin että viittaa hypistellyt sairas parani, leski tai neito jotka sitä suutelivat saivat miehen. Viisaammat väittivät, ettei viitta suinkaan ollut erikoinen jumalanihme, vaan että sen koko voima oli siinä, että siihen oli ommeltu sulttaanin allekirjoittama lause: "Totelkaa tämän viitan omistajaa." Herra Mikael Lestyak itse, joka tarkasteli tuota maankuulua vaatekappaletta ammattimiehen silmin, sanoi halveksien:
"Eipä tuossa ole erin kummallista. Tuollaisen voisin minäkin tehdä, jos vain tahtoisin."
Viitan taikavoima loi tenhoa myöskin sen kantajaan. Maks joutui tarinan värihehkuiseen pukuun. Kauniina iltoina hänestä juteltiin majoissa satojen penikulmien päässä. Kaukana Szegedinin alapuolella kalastajaveneen lipuessa hiljaa soljuvilla aalloilla mietti veneessä-istuja itse: "Mitä tehnee nyt Kecskemetin ylituomari?"
Hän syö kultaista silavaa rubiinihelaisella veitsellä. Puhuva viitta ei vain sanonut viholliselle: "Pysy loitolla Kecskemetistä!" vaan se virkkoi myöskin ystävälle; "Tule Kecskemetiin." Äveriäitä ihmisiä, jalosukuisia herroja saapui sinne aarteineen asuakseen maailman turvatuimmassa kaupungissa; vanhemmat lähettivät lapsensa mieluimmin sinne; niihin aikoihin ilmestyivät Kecskemetin kaduille ensikertaa ne erilaiset ylioppilasmuodot, joita siellä sitten on ollut meidän päiviimme saakka; koulu kukoisti, asukkaat rikastuivat aivan satumaisen nopeasti.
Kaikella on toki pahatkin puolensa. Viitta siitti paljot rahat, paljot rahat siittivät kaikenlaisia hirtehisiä ja rosvoja, jotka yhä uskalsivat poiketa Kecskemetinkin alueelle. Mutta kaikella pahallakin on hyvät puolensa. Hirtehisiä varten perustettiin sotaoikeus, ja koska maakunnassa ei voitu enää vapaasti liikkua, annettiin Kecskemetin maistraatille väliaikaisesti ylin tuomiovalta hengenrikoksiin. Vielä askel ja Kecskemetistä tulee kuninkaallinen vapaakaupunki.