"Todellakin, hääaikahan olisi jo käsillä, olen sitä jo niin kauan odottanutkin, mutta jos asiaa oikein tuumii, ei haittaa, vaikka vielä oppisit hieman enemmän; minä puolestani tahdon sitä ennen ansaita niin paljon, että voin ylituomarinrouvan elättää."
Ylituomari oli näet ottanut hyvin oppineen herra Molitoriszin Czinnan kotiopettajaksi; kun puolisen vuotta oli kulunut, arveli tuo arvon herra:
"Hän tietää jo sen minkä minäkin."
Maks oli haalinut kokoon hieman rahoja, mutta juuri siihen aikaan saapui aateliskirja. Tuo onnenpoika alkoi nyt elää suurellisesti; ympäristön aateliset pyrkivät hänen tovereikseen, he tulivat häntä tervehtimään, ja hän vastasi vieraskäynteihin. Czinnan hän jätti yksikseen. Aatelismieshän ei voi aina kuherrella, sehän olisi naurettavaa. Tuo kurja pergamenttipaperi oli muuttanut hänet kokonaan toiseksi, hänen verensä oli kuin käynyt sinisemmäksi, ja hänestä tuli nyt kaiken lisäksi oikullinen.
Kaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin hänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan, joka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain juorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän ylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti hänen rinnallaan pieneltä.
Ah, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun varjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein toisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi viikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui hänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:
"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu kenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä sano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona, sillä se olisi minun turmioni."
Oli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä, että Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii hänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen vaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut kuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa kiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.
Mutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli hänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.
"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä vihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on, sen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin, hän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te tosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän kuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö mansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja juuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan, kunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet tai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin paljon, Czinna kulta."