Sellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät lääkinneet hänen haavaansa.
"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin sinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään."
Salaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: "Vait', pidä suusi kiinni, vanha mies!"
Mitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi seikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi herraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan siinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta vanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää painuksissa hän liikkui omaistensa parissa.
Eräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen tuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.
"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät pidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn neidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä sinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia saat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun lapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla."
Vanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden välkkyä Czinnan katseitten edessä.
"Mistä saitte noin suuren aarteen?" kysyi tyttö kummastuneena.
"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken. Sinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua naida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin minun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä vuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus Lestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'".
"En aavista, mistä on kysymys."