Mieliala kasvoi yhä katkerammaksi. Kaupungin asiat näyttivät yhä huonommilta. Oikeustoiminta taukosi, sillä tuomareja ei voitu saada puuttumaan mihinkään, vaikka Kecskemetissä tavallisesti pidettiinkin "etsikkokäräjät". Nyt muodostivat torille kokoontuneet vieraat oikeusistuimen.
Mutta kun nyt Johann Szucs luopui ylituomarin sauvasta, ei ollut ketään siihen tarttumaan. Ei kukaan ollut niin päätön!
Saada päivittäin neljä, viisi määräystä, joissa kaikissa esitettiin mahdottomia toivomuksia ja joissa kaikissa oli ystävällinen peräkaneetti: "Sillä muussa tapauksessa teilautan sinun armosi" — ja kun maailma kerta kaikkiaan oli hullu, täytetään tällainen uhkaus myöskin. Ihmiset voivottelivat ääneensä: "Joko muutamme täältä pois, tai kuolemme tänne, mutta näin emme voi kauempaa elää. Jotakin täytyy tehdä."
"Mutta mitä? Turkkilaisiahan emme voi maasta ajaa, koska itse keisarikaan ei siihen pysty."
Senaattorien neuvotellessa tähän suuntaan kaupungintalolla, huusi äkkiä muuan ääni avoimesta ikkunasta huoneeseen: "Mutta minä sanon teille, ettei turkkilaisia pidäkään kartoittaa, vaan pitää heidät noutaa tänne."
Senaattorit katsahtivat kaikki ikkunaan. "Kuka on se hullunhurja? Ken puhuu tuolla ulkona?"
"Kraatari Lestyakin poika."
"Kuinka tohtii hän sekaantua keskusteluumme", ärähti Martin Zaladi vihastuneena ja viittasi heitukalle. "Sulkekaa ikkuna!"
Gabriel Porossnoki hypähti pystyyn kuin sähköiskun saaneena. "Mutta minä sanon, ettei tuota nuorta miestä saa karkoittaa, vaan kutsukaamme hänet tänne kuulustellaksemme häntä."
Vakaat kaupunginisät ravistelivat päätänsä, eivät toki sentään uskaltaneet arvokkainta senaattoria vastustaakaan, vain Kristoffer Agoston murisi: "Isä on hupsu, ja poika niinikään. Ylioppilaaltako me neuvoja pyytämään? Niin, mutta hänellä sentään on pätevyyttä."