"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan, siinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee noin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan yhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole."
"Onhan se niin", myönteli Czinna hajamielisenä.
"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse tietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin; sitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten vietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka sinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!"
Sitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku tehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin, kuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta Maksille: "Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole tuonut mitään pesään." Siihen hän tietysti vastaisi: "Mistä olette tämän summan saaneet?" Czinna puolestaan vastaisi: "Olemme sen löytäneet lahonneelta sillalta." Ja lopuksi he keksisivät jonkun perintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.
Czinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti miellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen eteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen rauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran myöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin siellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan välttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja karhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon kuumeisena työhön käsiksi.
Se ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa päällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla tavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa pääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä kävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?
Illasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa sulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus hän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia, jotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen silmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi iloista ylpeyttä:
"Katso näitä hihoja, tätä kaulusta, katso!"
Ja kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä neulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla tunteilla:
"Voiko avarasta maailmasta löytää ihanampaa taideteosta!?"