Oli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi hän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä, jolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi jo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.
"Katselkaapa!"
Ihmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty kaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.
"No mitä arvelette?" kysyi mestari.
Toinen miehistä vastasi:
"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin mestari."
Toinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja kaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.
"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne, mestari, ellet muuten usko."
"Lempo ne laskekoon! En rahojen, vaan maineen vuoksi olen ahertanut."
"Kumman saamme mukaamme?" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten.
"Kumpi on meidän?"