"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko saapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä vastaan."
"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin tänään täytynyt panna joku toinen tilalleni."
"Onko jotakin hullusti?" tutkaisi räätäli.
"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin lähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää noutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä."
"Mainiota!" päästi räätäli haltioissaan. "Minä menen heille vastaamaan."
"Hyvä on. Pintyö, satuloikaa isälleni hevonen."
"Mikä niistä? Büszke?"
"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä, oikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi kuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet lammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi näistä kuolikin."
"Maailma on ylösalaisin."
"Suurenmoisinta asiassa on", jatkoi ylituomari, "että Kecskemetin maine pakottaa Kalgan sulttaanin vaatimaan oikeutta meidän lakiemme mukaan, eikä hän hae korvausta omalla tavallaan. Kaikki tämäkin on viitan ansiota. Mutta maltas, olin aivan unohtaa erään asian, odottakaa, Pintyö. Ennen kaikkea menkää torille ja tuokaa sieltä neljä tuomariksi kelpaavaa miestä; joukossa voi olla turkkilaisiakin jos hyvin sattuu."