Porossnoki ja Agoston tähtäsivät tuijottavat katseensa ylituomariin, joka kävi pahasti hämilleen ja punehtui korviansa myöten. Hänen heikkoon kohtaansa satutettiin. Nyt hän oli kadottaa lujuutensa. Czinna taivutti murheellisena päätänsä.
"En ole koskaan nähnyt sinua, hyvä mies."
Ylituomari loi häneen kiitollisen katseen, ikäänkuin sanoakseen: "Et ole minua paljastanut", sitten hän pusersi hampaittensa raosta: "Kaikki sortuu, murskaantuu, kaikki on hukassa."
"Mikä on asia, lapseni?" kysyi nyt Szentesin Frans Balogh. "Mikset nouse?"
Tytön rinnasta pusertui nytkähtelevä nyyhkytys.
"Minä olen kaikkeen vikapää. Olen antanut isä Lestyakille rauta-arkun avaimen, hänen luoksensa saapui eräästä vieraasta kaupungista miehiä pyytämään häntä valmistamaan aivan samanlaisen viitan kuin meidän, viidestätuhannesta kultarahasta."
Uhkaava murina seurasi näitä sanoja. Ylituomari suuntasi kalpeat kasvonsa seinään. Tällaiseen iskuun hän ei ollut valmistunut.
"Kuinka voit niin tehdä!" huusi Porossnoki; "ole rehellinen, vain suora tunnustus voi rikostasi lieventää".
Czinna painoi kädellänsä sydänalaansa, silmäluomet sulkeutuivat. Hän luuli menehtyvänsä häpeäänsä, ja silti täytyi hänen sanoa kaikki tällä murheen hetkellä.
"Koska minä rakastan, rakastan Maks Lestyakia enemmän kuin tätä kaupunkia. Vanhus on määrännyt neljä tuhatta kultarahaa minun osalleni, jotta hänen poikansa, joka on ollut puolen kolmatta vuotta sulhasenani, ottaisi minut vaimokseen. Hän ei ole sitä tähän asti tehnyt, koska olen köyhä. Uskoin hänen sanoihinsa ja luovutin hänelle avaimen."