Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, valkeasta liljasta tuli ruusu, mutta vain harvoiksi hetkiksi.
"Mikä häpeä!" raivosi herra Agoston. "Olisinpa vain jäänyt lopuksi elämääni Waitzeniin!"
"Entä sitten?" kysyi Porossnoki rauhattomana.
Ylituomari tarttui kouristuksenomaisasti tuolinsa selkämystään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissänsä, ne pienet kirjaimet, joita kirjuri pani paperille, alkoivat hyppiä hänen edessään. Hän puri huulensa verille. "Täytyy kestää, vain puoli tuntia, vielä en saa olla heikko."
"Ja sitten?" aloitti Czinna kuolevan äänellä. "Niin sitten. Mitä tapahtuikaan?" (Hän hieroi marmorinsileää otsaansa.) "Hän kävi öisin rauta-arkulla, otti viitan mukaansa ja ompeli aivan samanlaisen. Viime yönä sen saivat tilaajat."
"Kaikki on selvää", mutisi Porossnoki. "Hän oli ylpeä taidostansa ja arveli voivansa näyttää, että molemmat ovat aivan samanlaiset. Ja tänään hän otti sen yllensä, saadakseen nauttia loistoteoksensa tehosta."
"Keitä olivat tilaajat?" tutkaisi Szegedinin Börcsök. Hän ajatteli:
"Olisivatko kenties meikäläisiä?"
"En tiedä", vastasi Czinna. "Vainajakaan ei tiennyt. Kaikki tapahtui salaa. 'Joku etäinen kaupunki', enempää hän ei minulle sanonut."
"Se kaupunki täytyy meidän löytää", arveli herra Agoston surumielisenä.
"Me löydämme sen", virkkoi ylituomari käheästi. Ne olivat hänen ensimäiset sanansa koko tunnustuksen aikana.