"Kuolema!" huudahti hän tylysti.
Jälleen olivat äänet tasan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi. Hirveä tilanne! Ylituomari nousi ihmeteltävän tyynenä; joustavana taipui hänen ruumiinsa, hän tarttui säilänsä vieressä olevaan sauvaan ja taivutti sitä. — Sauva katkesi; se oli murtunut poikki.
"Kuolema!" sanoi hän kuuluvasti ja levollisena.
Tyttö silmäsi häntä kauhuissaan, sydäntäsärkevästi kiljahtaen hän lysähti permannolle. Kuulijaparvesta kuului sekaisin murinaa ja "eljen"-huutoja.
"Hän on sentään suuri mies!" kuiskailivat kecskemetiläiset toisilleen.
"Huono ihminen!" mutisi Mollah Cselebit.
Ylituomari ei ollut mitään tietääkseen, hän lähti tuomaripöydän äärestä, hänellä ei enää ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Hän kumartui rakkaansa yli, kohotti hänet ylös, suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Älä pelkää mitään, minä pelastan sinut."
"Hänessä on kaksi sydäntä", tuumi herra Permete tovereilleen.
Ja tuo kaksisydäminen mies lähti salista varmoin, miehekkäin askelin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän meni kotiin, sulkeutui huoneeseensa ruumiin viereen ja puheli siellä tälle kauan.