Syntyi ankara hämminki. Isä Bruno loikkasi lavalta maahan ja hampaat kauhusta kalisten syöksyi raatihuoneelle päin.
"Tapahtuu ihme. Minua tullaan noutamaan, minut viedään taas pois!"
Senaattoritkin hakivat turvaa paosta. Pyöveli pudotti miekkansa, hänkin pakeni.
Kaikki tapahtui kädenkäänteessä, etumainen rautapukuinen ratsuniekka nelisti mestauslavan luo ja tempasi tytön kuin höyhenen satulaansa. Ei kukaan yrittänyt hänen tiellensä, ei kukaan kysynyt mitä hän aikoi. Ei hänkään keltään kysynyt, kenenkä luvalla hän näin teki. Tuo pieni joukko katosi kuten oli tullutkin jollekin sivukadulle.
Vähitellen uskalsivat paenneet piiloistaan. Senaattorit iloitsivat, että oli viety vain Czinna, ei muuta. Ei ollut väliä tytöstä.
Pyöveli oli nyrpeillään; hänelle täytyisi toimittaa työtä, koska hän on niin kaukaa vaivautunut tänne asti.
Monet niistä, jotka taampana olivat seuranneet kohtausta, vannoivat taivaan ja maan nimessä, että se sankari, jolla oli laskettu silmikko ja joka karautti mestauslavan kupeelle, oli Maks Lestyak. Hänet muka tunnettiin ryhdistä, liikkeistä, välkkyvistä, pähkinänruskeista silmistä. Älköön häntä enää etsittäkö hiljaisen lammen vesistä.
Rouva Johanna Deak, varsin luotettava henkilö, kuuli Czinnan kuiskaavan ohimennen sankarilleen:
"Aijotko vieläkin odottaa, kunnes hiukseni ovat kasvaneet entiselleen?"
Sankari vastasi kuuluvasti: