— Siitä ei oikeastaan ole tietoa — höpisi turkkuri hoiperrellen.
— Missä ne ovat? Miksette niitä luonutkaan? — tutkieli Piroska huolestuneena.
— Kun tuota, tuo… ei antanut. Tapetaan, kuolevat, kuten tuota nuo… muinaiset hanhet.
— Mitä, eikö antanut? — kysyi harmistuen Kátyikin muori. — Kuules siskoseni, ei antanut. Mutta kyllä minä hänelle näyttäisin. Jos olisin sinun sijassasi, niin vetoisin itse kuninkaasen, niin totta kuin nimeni on Kátyikin vaimo. Tuohan on hävytöntä ihan!
— Pian huivini tänne — puuttui Piroska äkkiä puheesen. Kyllä minä menen hanhet noutamaan, lähden itse tuon pehtuorin puheille.
— Ei vainen antanut, sillä tahtoo, että tuota… että itse menet noutamaan — änkkäsi ukko, lisäten: — Hyvää viiniä on miehellä… oivallista viiniä on sillä.
— Minunko pitää mennä? Niinkö sanoi? Hyvä. Mennään siis. Olen minä suurempienkin herrojen puheilla ollut.
Tyttö läksi illan suussa. Iltakellot alkoivat soida kirkontornissa, kun hän saapui Gyepún riihen kohdalle; äkisti äsken noussut tuulen vihuri vei mukanansa katkonaisina palasina kellojen juhlallisen äänen, joka kaikui yli hänen päänsä, ikäänkuin varoittaen: »älä mene… älä mene!» Vasemmalla kädellä humisi metsä vihaisesti. Tuolta naapurin aidan alta pujahti sisilisko polulle ja mateli sen ylitse. Katsoi niin ilkeästi pienillä kiiluvilla silmillään Piroskaa ja katosi heti taasen ruohostoon.
Kappaleen matkan päässä tarttui metsänreunassa orjantappurapensas hänen hameesensa. Tuulikin leikitteli hameen liepeitten kanssa ja lennätteli kasvoihin tavan takaa esiliinaa, kunnes se vihdoin sai tämän irti ja alkoi lennättää — takaisin…
Tyttö kääntyi taaksensa ja pelästyi. Hyvä Jumala, ehkei ole sentään hyvä mennä! Ruusupensas on piikkinen! Mieltä ahdisti, rohkeus katosi hänen juostessaan esiliinaa noutamaan.