Mutta kuitenkin, kaikitenkin. Eipä hän saata jättää sinne ainoata omaisuuttaan, iloansa. Ehkeivät enää eläkään, vaan ovat tapetut. Voi, kun ei myöhästyisi. Ja muutenkin vetää, yhä vetää sinne semmoinen salainen tunne… noita hanhia kohtaan.
Tyttö juoksi, kunnes saapui perille. Kasvot vaalenivat, kun piti ojentaa kättä porttia avataksensa. Kovin on siellä hiljainen elämä, tuolla taajan lauta-aidan takana. Outo pelko vaivasi mieltä. Koko ruumis vapisi, sielunkin oli vilu. Pitääkö mennä sisään, vai ei?
Mitä pehtuori aamupäivällä sanoikaan! »Varo, ettet vielä joskus joudu kynsiini.»
Ei kiusallakaan tarvitse varoa. Tehden rohkean päätöksen tarttui
Piroska linkkuun.
Voi, miten kylmä se rauta oli! Häntä värisytti. Ikäänkuin olisi pidellyt tuota sisiliskoa, jonka äsken näki tiellä.
Piroska veti äkkiä kätensä takaisin. Mutta se oli myöhäistä, hän oli huomattu, koska kuuli jonkun liikkuvan tuolla sisällä. Ikäänkuin eksynyt karitsa, nojautui hän hiljaa aidan taa kuuntelemaan. Eipä kukaan ollutkaan, ehkä joku kissa, tai kenties… mikseivät saattaisi olla juuri hänen hanhensa?
Ehdottomasti koetti hän kurkistella yli lauta-aidan sekä huusi houkuttelevalla äänellä:
— Tipu, tipu! Missä olette, kaakottakaa!
Ensin alkoi sisäpuolelta kuulua hiljaista hutinaa, ikäänkuin pidettäisiin siellä neuvottelua, sitte kuului hanhenjalkojen rapinaa, milloin yhdestä, milloin toisesta kohdasta aitaa, noukan koputuksia lautoihin, kunnes vihdoin lentämään tottumattomat siivet pieksivät ilmaa ja hanhet kovasti kaakottaen lensivät yli aidan asettuen Piroskan jalkoihin…
— Teitä viisaita! — huudahti tyttö iloisesti hämmästyneenä, ja kun hanhet läähättäen, siipiänsä räpytellen häärivät hänen ympärillänsä, nosti hän äkisti kummankin kainaloonsa ja alkoi tuutiella oikealle ja vasemmalle.