»Tuuti, tuuti! nukkiseni, helmiseni!»
Pian hän sentään laski linnut maahan ja kasvot kävivät suruisen, nurpean näköisiksi.
— Karkasitteko? Pääsittekö vapaiksi? Kotiako pitää mennä? Tahdotteko tosiaankin, että mennään kotia? Olkoon menneeksi.
Tyttö silitteli heitä hellästi, lempeästi.
— Nähkääs, tulen teidän mieliksenne.
Lähdettiin kotiapäin. Hanhet astelivat siivosti edellä, kaulojansa ojennellen.
Piroska seisahti Kaapo Nagyin pellon pientarella. Hanhet itsestään vain jatkoivat matkaansa. Hän katsahti taaksensa tuohon valkoiseen pehtuorin taloon ja otti pellolta kokkareen aikoen heittää sen hanhien niskaan.
— Kuka on teidän käskenyt — virkkoi hän nuhtelevasti — kuka on käskenyt teidän itse pelastua?
Kokkare meni pieniksi muruiksi vihaisesti kokoon pudistaneessa pivossa. Ei, ei hän sentään viitsi eläinraukoille pahaa tehdä. Ensin hetkisen kättänsä heiluttaen heitti hän kokkareen murut tuohon ilkeään orjantappurapensaasen, joka äsken oli koettanut estää häntä ohitse menemästä.
Pelästyneenä lensi pensaasta pieni lintunen. Sitä lintu parkaa! Ei hän suinkaan mielellänsä luopunut tuosta ruusupensaasta!