Lintu katseli tyttöä, kunnes hän katosi näkyvistä. Arveli… ehkäpä tiesikin hänen vielä palaavan.
SISARENI HAUTAKIVEÄ NOUTAMASSA.
Olin vielä pojan nalli, kun pikku sisareni kuoli, juuri morsianna ollessaan. Tyttö parka oli tosin minua vanhempi, mutta kumminkin sanoin häntä pikku siskokseni, kulta siskosekseni.
Äiti laittoi kiven hänen haudallensa. Tuossa kivessä näin nimeni ensikerran »painettuna»; sillä sanat kuuluivat: »rakkaalle lapselleni», jonka jälkeen oli äidin nimi. Sitte seurasi minun nimeni näin kuuluvan rivin alla: »ainoalle sisarelleni».
Kovin tuntui aika pitkältä tuota kiveä odottaessamme. Äiti oli itse käynyt Pestissä sitä tilaamassa ja käskemässä kivenhakkaajan laittaa päähän taitetun ruusunnupun sekä jättää alapäähän tilaa vastaisille kirjoituksille. Tämä oli häntä itseänsä varten; minulle oli myöskin alareunaan sijaa jätettävä. Vähitellen piti meidän kaikkein tuleman yhteen kiveen merkityiksi… Tämä ajatus äitiparkaa lohdutti.
Piti lähettää rattaat kiveä Pestistä noutamaan. Minä pyytelin niin kauvan, kunnes äiti päästi minun matkalle kuskimme Mikko Suskan kanssa. Myöskin tuo pitkä Filcsik tuli kanssamme, muassa pussi kuparirahoja, jotka kalahtelivat joka kerta kun rattaat kovemmin nytkähtivät. Setelirahat, joilla hautakivi oli maksettava, olivat Suskan hallussa. Hän oli kätkenyt ne nenäliinansa kulmaan kolmenkertaisen solmun sisään.
Filcsik ja Suska kertoelivat katkonaisin lausein pitkin matkaa sotatarinoita vallankumouksen ajoilta. Heidän kertomuksistaan tuli siihen päätökseen, että he molemmat oikeastaan olivatkin vallankumouksen tehneet.
Kovia miehiä olivatkin… se täytyi myöntää. Mikko oli Piskin tappelussa ihka yksin ajanut kaksikymmentä miestä veteen ja hyvillä mielin katsellut, miten he hukkuivat… Hän piirsikin heti liitunpalasella nuo mutkikkaat sotajoukkojen liikunnot Filcsikin lammasnahka-turkeille. Tuossa oli silta… tuossa ukko Bern, tässä minä seisoin… tuolla tuon punaisen kukan kohdalla vihollinen.
Filcsik ymmärsi ja nyökkäsi päätä. Mutta mitä tuo olikaan sen suhteen, kuin hän ollessaan kansalliskaartissa korpraalina antoi hirttää kahdeksantoista slovakilaista…
— Miksi nuo sitten annoitte hirttää, Filcsik setä? — kysäsin minä salaa kauhistuen.