Kun isä ja tytär palasivat puutarhasta, ei kuulunut hanhista enää hivaustakaan. Olivatko varastetut, vai olivatko itsestänsä menneet avoimesta veräjästä ulos, sitä ei liioin voinut tietää.
Ukko lähti kylän yläpäähän, tiedustellen jokaiselta vastaantulijalta, olivatko heidän hanhiansa nähneet; Piroska taasen juoksi alapäähän pelästyksissään huudellen:
— Tipu, tipu, tipu! Missä olette kultaiseni? Kaakottakaa, armahiseni, kaakottakaa!
Mutta armahiset eivät tuota kuulleet, sillä olivat kaukana kurjassa vankeudessa. Talonvahti oli ne tavannut kartanon pellosta; väitettiin niitten näpistelleen kaalintaimia (voi niitä hupsuja, kun eivät ymmärtäneet mennä jonkun köyhän miehen maahan!), jonkatähden hanhet ajettiin pehtuorin pihaan.
Siellä taasen — kuten joka ihminen tietää — istuu sota-oikeus; kun näet joku elukka sinne joutuu ja herra pehtuori on suuttunut, niin ei sitä enää anneta takaisin elävänä omistajalleen, vaan taitetaan siltä niskat.
— Menkää, isä kulta, menkää heti. Viekää tuo iso huivini pantiksi. Se on ainoa perintöni äitivainajani jälkeen.
Turkkuri joutui kovin hämillensä, ei tohtinut omistaa, että tuon ison huivin kohtalo oli saanut aivan toisen käänteen, mutta teki kuitenkin lähtöä.
Piroska tuskin malttoi odottaa. Sillä välin kokoontuivat läheiset naapurit häntä lohduttamaan. Juhana Kátyikin muori sanoi vaikka tekevänsä valan siitä, etteivät hanhet olleet pahaa tekemässä; tieltä oli pehtuori ne ajanut kotiansa. Muori vakuutti, ettei hän paikastansa liikkukoon, jollei niin ollut asian laita. Yrjänä Csoman muori taasen sanoi kuulleensa, miten pehtuori puhui kotona palkollisille: »tapan sen ihmisen, joka päästää nuo hanhet». Hänkin puolestansa sai muka suolapatsaaksi muuttua, jollei asia näin ollut ihan sanasta sanaan.
Mutta kas tuoltapa tulee jo isä — ilman hanhia. Oli ukko sentään — siltä ainakin näytti — saanut jostain väkevätä nahkaansa.
— Elävätkö hanhet? kysäsi heti Piroska, juosten isää vastaan,